Välittämistoimisto Stoan aukiolla Itiksessä

Välittämistoimisto Stoan aukiolla 31.7. - 3.8.2019

Viime kesänä lämpimän vastaanoton saanut Välittämistoimisto vierailee Stoan aukiolla heinä - elokuun taitteessa.

Piipahda siis paikalle. Hörppää kahvit. Vie taiteilija kävelylle tai anna taiteilijan viedä sinut kävelylle. Jaa meidän kanssamme pieniä ja suuria arjen välittämisen tekoja, jotka muistat vielä vuosienkin päästä. Kerro meille kaikkein vähäpätöisimmältä tuntunut ystävällinen ele, joka pelasti päiväsi. Välittääkö Itä sinusta? Välittääkö se meistä? Voit myös toivoa itsellesi esitystä tai parasta välittämisen tekoa ikinä!

Kahvi/tee/mehutakuu päivittäin sadalle ensimmäiselle!!

Jokaisena päivänä erilaista ohjelmaa ja pieniä taiteellisia tekoja. Lauantaina voi tuoda mukanaan mieluisan tarinan/runon/jne. välittämisestä ja lukea se ääneen muille paikallaolijoille.

Toimisto auki:

Ke 31.7. klo 11 - 14 Tarinoita ja esityksiä välittämisestä 

To 1.8. klo 16.30 - 19.30 After Work Silent Disco + grilli kuumana

Pe 2.8. klo 8 - 11 Aamupuuroa ja kävelyitä 

La 3.8. klo 13 - 16 Tekstejä eri kielillä 

Välittämistoimisto syntyi tarpeesta luoda myönteisiä kohtaamisia aikaamme, jossa vastakkainasettelu ja pelot usein määrittävät ajatteluamme ja tekojamme. Välittämistoimisto pyrkii tuomaan yhteen ihmisiä, jotka eivät välttämättä muuten arjessaan kohtaa. Se on matalan kynnyksen kohtaamispaikka ja antaa mahdollisuuden tulla nähdyksi ja kuulluksi omassa arkisessa ympäristössä. Tämän lisäksi Välittämistoimisto tarjoaa kävijöilleen välittämiseen liittyviä taiteellisia tekoja ja esityksiä sekä mahdollisuuden viedä taiteilija kävelylle Stoan välittömään ympäristöön.

Ensimmäisen kerran Välittämistoimisto toteutettiin Roihuvuoren ostoskeskuksessa kesäkuussa 2018. Nyt toimisto siirtyy Stoan aukiolle.

Vuoden 2019 työryhmän muodostavat roihuvuorelaiset taiteilijat Riina Hannuksela, Mari Hämäläinen sekä myllypurolainen tanssitaiteilija Pia Lindy.

Linkki fb-tapahtumaan: https://www.facebook.com/events/2174030272709790/

Häivähdyksiä muusta- tanssipajoja elokuussa lauantaisin

Häivähdyksiä muusta-tanssipajoja Itä-Helsingissä elokuussa 

Tanssipajoissa lähdemme liikkeelle yksinkertaisilla harjoituksilla, jotka kannustavat oman tanssin ja liikkeen tutkimiseen ja tuottamiseen. Taustalla on ajatus tanssista ja improvisaatiosta kaikille mahdollisena tekemisen ja luomisen välineenä. Pajojen tavoitteena on myös saattaa yhteen eri ikäisiä ja taustaisia ihmisiä (+15v) työskentelemään yhdessä nykytanssin parissa. Tanssipajat ovat maksuttomia.

Vetäjänä: tanssija-koreografi Pia Lindy  

Paikka:la 3.8.+la 10.8. klo 10-12.30 Tanssisali Levytie 2-4 Helsinki (Roihupelto), tavataan Levytie 2B ulko-ovien edessä. Tila on meidän (Pia+pari muuta tanssitaiteilijaa) uusi työskentelytila. 

Paikka la 17.8., 24.8. ja 31.8.  Asukastalo Mylläri Myllypuron Ostarilla (Kiviparintie 2).

Aika: 10-12.30

Aikaisempaa kokemusta tanssista ei tarvitse olla. Rennot vaatteet, kannattaa ottaa tarpeeksi vaatetta päälle, koska aloitamme rauhallisesti lattialta..

Työpajaan osallistuvat voivat halutessaan osallistua pienimuotoiseen Häivähdyksiä muusta-esityksen / esitysluonnoksen tekemiseen ja esiintymiseen ITÄ-festivaalilla Stoassa (Stoan aulassa) syyskuun alussa (la 7.9.). Häivähdyksiä muusta-esityksen materiaalina käytetään tanssipajoissa tehtäviä liike-ja improvisaatioharjoituksia ja eri tehtävän antoja.

Ja jos mahdollista voisi olla mukava jatkaa ja muokata Häivähdyksiä muusta-esitysluonnos myös Myllypuro-päivään la 28.9. Myllypuron ostarilla.

Lisätietoja/ilmoittautumiset: 050 352 6342 /pia tai pia.lindy@gmail.com

Ajatuksia ja kokemuksia Kalasatamasta

Mietelmiä ja tunnelmia - sanoja:

Kalasatama on kuin absurdi pieni maanosa, jossa on oma ilmastonsa ja tuulensakin. Kalasatama on avaruusasema uudella planeetalla. Kuvattavan elokuvan lavastettu kaupunki, johon muutetaankin asumaan - oikeasti. Kalasatama on monikerroksinen vauhdikas vyyhti tapahtumisia ja pysähtymisiä. Katso tänne, kierrä täältä, väistä pyörää, nosta jalkaa, vaihda puolta, odota hetki, kiirehdi vähän. Kalasatama on taivasta halkovien teräskäsien minimalistinen  kestoperformanssi - work-in-progress.

Kalasatama on kietoutunut harmaaseen kosteaan peittoon, jonka alla kaikuu ja tuulet pyörähtelevät loputtomasti. Kalasatama on pienien koirien marssikoulu, kiire seuraavan kadun kulmaan ja seuraavan, kunnes pissapaikka löytyy. Isoisän virtaviivainen silta, futuristinen siirtymä aikakaudesta toiseen - itsestään kasvaneiden luonnonkappaleiden maa, jossa myös ihmisen tekoja eri ajoilta. Kaikkialla muistutuksia ihmisen pienuudesta, herttaisuudestakin. Ja samaan aikaan kyvyistä häiritä, särkeä, pilata, vaikuttaa, olla olemassa, jättää jälki - äärettömään. Kuinka näkymätän voi -si olla. 

Mihin lokeroon ihminen mahtuu Kalasataman suuressa rakennelmassa? Istutettujen puiden ja pensaiden lähettyville, kauas taivaalla nuokkuvien rautahahmojen valaistuista raajoista. Jonnekin ikkunaraamien ja eri kokoisten ovien eteen tai taakse. Kolmipyöräisten nopeasti kiitävien lastenvaunujen ohittamishetkeen, silmänvalkuaisten pilkahdusten, äänimerkkien, äärirajojen ja sadepisaroiden väliin tai keskelle. 

Lemmikkien, metsäpolkujen uumenista kulkeutuneisiin tassutteluihin ja tuoksuihin, kun ne  uppoavat istutetun ruohomättään vihreään kuin pikaliima. Kalasatama on keskeneräinen elävä kartta, sykkivä, hengittävä ultraäänikuva, josta näkee niin paljon, mutta jota on silti vaikea osata lukea. Kalasatama on urbaanin leikkiä, peliä, jossa sääntöjä luodaan - osallistutaan.

Yhtenä hiljaisena päivänä

Lähiön hiljaisuus, lauantaipäivä. Kävelen auringonpaisteessa koiran kanssa katua eteenpäin. Alan epäillä jonkinlaisen katastrofin tapahtuneen, koska missään ei näy ketään. Ehkä kelloni on väärässä. Onko sittenkin sunnuntai? Miksi hiljaisuus tuntuu nykypäivänä epäilyttävältä?

Ihmettelen huonoa muistiani ja miten nopeasti unohdan mitä olen kirjoittanut, ajatellut, tehnyt tai missä olen kävellyt.  Kaikki pyyhkiytyy niin nopeasti? Meneekö se pois? Muualle? Minne? Minussa, kokemuksissani. Mistä sanat syntyvät? Sanat, jotka kertovat kaikesta mitä on tapahtunut tai ei ole tapahtunut. Elettyjä sanoja vaiko vain sanoja. Lauseita, joista tulee huoneita, taloja, kaupunkeja, katuja, siltoja, metsiä, puroja, meriä, pilviä ja sadetta. Ihmisiä, jotka vaihtavat asentoaan bussikatoksen alla ja joista jokainen katsoo omaan suuntaansa. Bussit tulevat ja menevät. Sadekin ja pilvet. Tuuli yltyy ja tyyntyy. Iho rapisee ja kertoisi enemmän, jos voisi. 
Jos olisi oppinut pyytämään puheenvuoroa tavalla, jonka joku muukin huomaisi. Tuolla hyminällä ei tapahdu mitään, paitsi rusakko kääntää päätään, kyyristyy ja ampaisee pihan läpi hämärtyvässä illassa. Ihmisten askeleita, lokki kiirehtii tien yli, koira haukkuu kauempana, joku seisoo parvekkeella ja puhuu puhelimeensa. 

Minä näen ja kuulen tämän kaiken - unohdin. 

- Pia

Muinaisranta - Jakomäki

Kallio

Tuulessa taipuvat heinät, 

vieressä kerrostalo, ihoni kananlihalla.

Ylitse lentää lentokone, 

taustalla autojen pauhu.

Auringon lämmittämä kallio paljaiden jalkojen alla. 

Kuka tästä on kävellyt, kuinka monen lähiöläisen tarinan tämä harmaa kivi tuntee?

Ovatko nämä kalliot, muinaisranta, lähiön sydän?

Vai keuhkot?

Vai onko tämä harmaa kivimassa sittenkin lähiön muisti?

Lokeroituuko näihin kiviin tuhansien askeleiden merkitys?

Muistavatko nämä tuuleen huudetut riidat,

Toisen selälle kuiskatut sanat rakkaudesta, 

koiran kutsuhuudon, 

ystävyyksien syntymisen ja niiden päättymisen?

Asuuko muisti kalliossa, vai puissa vai talveksi pois lakastuvissa heinissä?

Tottuuko tien ääniin?

Muistaako kallio ajan ennen kerrostaloja, ennen autoja?

Sen ajan kun lokit huusivat taivaalla ja metsä humisi. 

Ehkä ketut istuivat juuri tässä. 

Katsomassa miten aurinko leikkii puiden välissä. 

Onko kallio nyt onnellisempi kun seurattavaa on enemmän?

Askelia laskettavana.

Koiranpissaa valumassa pinnalta. 

Nuoriso kuumentamassa pieniä palasia siitä nuotioilla. 

Onko kallio nyt valppaampi?

Joutuiko se ensin opettelemaan ihmisten kielen?

Tunnustelemaan miltä halaus tuntuu ytimessä.

Miltä stressin painama askel kuulostaa. 

Opettelemaan, että vieressä asuu betoniseiniä, joista äänet sinkoavat takaisin,

 jääden kaikuna värisyttämään pintaa. 

Voiko kallio nukkua?

voiko muisti nukkua?

Voiko se unohtaa?

Saako se unohtaa?

-Annuska 

Lähiö

Lähellä.
Kaukana.
Toiselle tämä on parasta tässä elämässä,
Toiselle se vihoviimeinen maailman kolkka.
Toinen vetää täältä pois
Toinen ei halua päästää irti koskaan.

Betoniseinä.
Sen juurella voikukka puskee läpi asfaltin.
Juuret syvällä talon alla, varoen eräänä aamuna, se tekee särön vesiputkeen.
Sitkeästi puretuu huokosiin, tunkee pieniä hentoja juuriaan syvemälle ja syvemmälle.
Sekö se aiheuttikin koko katastrofin?
Sädesienen
Avioeron
Koliikkilapsen
Työttömyyden

Toisaalla toinen betoniseinä,
sitä vasten nojaamassa nuori tyttö, kaula fritsuilla.
Poika kävelee hänen luokseen,
vino hymy huulillaan.
Tukka hyvin,
kello näkyvissä.
Valkeana hohtavat lenkkarit.
Tytön sydän sykkii paidan alla,
Käsi ojentautuu kohti,
Silmät kohtaavat ja hetkeksi betoni sulaa keltaiseksi lämmöksi.

Koiraa ulkoiluttava keski-ikäinen nainen kiertää lampea.
Monennetta sataa kertaa jo?
Tänään myötäpäivään.
Huomenna vastapäivään.
Nyökkää vastaantulevalle miehelle, ei tiedä nimeä, mutta pipon tunnistaa jo kaukaa.
Nainen miettii, istuuko mieskin iltaisin yksin keittiönpöydän ääressä tuijottamassa ulos yöhön.

Kolmen lapsen äiti.
Ruuhkavuodet.
Pelkkä sanakin oksettaa.
Vaikka sitähän se on: työ, lapset, koti.
Ruuhkaa.
Asuntolaina ja autovelka.
Tähänkö sitä tähdättiin, koko nuoruus?
Kolmio helsinkiläisessä lähiössä?
Äiti tuijottaa hänkin iltaisin ikkunasta ulos.
Talo on hiljaa.
Yläkerrasta kuuluu vaimeita askeleita.
Lapset nukkuvat.
Huomisen työt odottavat tekijäänsä,
ulkona aurinko ei laske.
Mutta nainen ei ole yksin.
Hänellä on toinen nainen rinnallaan, jakamassa tätä kaikkea.
Toinen ihminen, joka keskellä sitä oksettavaa ruuhkavuosien arkea lähiössä suutelee häntä niskaan.
Ihminen, joka tietää että kyllä: juuri tähän sitä tähdättiin. Koko nuoruus.

Lähiö.
Kasa taloja.
Kasa ihmisiä.
Keväisiä haravaoimistalkoita.
Syksyisiä kanervia taloyhtiöiden kukkaruukuissa.
Kohtaamisia kirjaston lehtisalissa.
Ummehtunut oluen haju lähikapakan ovensuussa.

Samat ihmiset,
kesät, talvet odottamssa bussia aamulla kello 7.02 S-marketin edustalla.
Tulevatko ihmiset tutuiksi,
Vaiko paikat?
Ketä sinä rakastat?
Mitä sinä rakastat?
Oletko sinä minun lähiöni rakas?
Tuletko läheltä?
Tuletko kaukaa?
Kutsutko tätä kodiksi?
Vai viivytkö vain hetken?

Voikukka kukkii.
Vuodesta toiseen.
Löytää tiensä jokaisen betonitalon seinustalle.
Siihen pikkukivien joukkoon, kivijalan viereen.
Juuret tunkeutuvat syvälle asfaltin alle.
Tähän taloon syntyy lapsi.
Muuttaa uusi pariskunta.
Iloinen mummo laulaa suihkussa.
Perhepäivähoitaja koristelee rappukäytävän lasten piirustuksilla.
Ehkä tässä talossa voikukan juuri kasvoi ohi vesiputken.

Lähellä.
Kaukana.
Tässä.
Nyt.

-Annuska

Minussa yhä tuntuu

Jakomäki 26.7.

Minussa tuntuu yhä auringon lämpö, kallion kovuus, hämähäkin kosketus nenällä, tuulen suunnan vaihdos, kanervan kukkien vieno hieno tuoksu, koivun lehden kimallus, polun kulunut auma.

Minussa tuntuu yhä karhea laulu, koriseva läpitunkeva ääni. Se soi kalliossa kun vieressäni on pienen jyrsijän pääkallo. Se on heiveröinen ja siinä on reikiä joiden läpi tuuli ujeltaa. Itse olen vielä niin lihaa ja verta vaikka kalloni se soikin. Lihakset ja veri hidastavat minua kun on koettava kaikki monen kerroksen kautta. 

Minussa tuntuu yhä karun helisevä maisema ja hieman usvainen kaupungin siluetti. 

Silmien etsimä perspektiivi, yksityiskohtia päin meno ja silmillä vastaanottaminen. 

Kivet kuuntelevat, kalliot keinahtelevat, käkkyrämännyt nyökyttelevät. Tallatty sammalikko pörhistyy hiljalleen takaisin kun askel on sen ohittanut. 
Heini

                                            Heini (ääni, laulu) ja Olli (musiikki)