torstai 12. heinäkuuta 2018

Ajatuksia ja kokemuksia Kalasatamasta

Mietelmiä ja tunnelmia - sanoja:

Kalasatama on kuin absurdi pieni maanosa, jossa on oma ilmastonsa ja tuulensakin. Kalasatama on avaruusasema uudella planeetalla. Kuvattavan elokuvan lavastettu kaupunki, johon muutetaankin asumaan - oikeasti. Kalasatama on monikerroksinen vauhdikas vyyhti tapahtumisia ja pysähtymisiä. Katso tänne, kierrä täältä, väistä pyörää, nosta jalkaa, vaihda puolta, odota hetki, kiirehdi vähän. Kalasatama on taivasta halkovien teräskäsien minimalistinen  kestoperformanssi - work-in-progress.

Kalasatama on kietoutunut harmaaseen kosteaan peittoon, jonka alla kaikuu ja tuulet pyörähtelevät loputtomasti. Kalasatama on pienien koirien marssikoulu, kiire seuraavan kadun kulmaan ja seuraavan, kunnes pissapaikka löytyy. Isoisän virtaviivainen silta, futuristinen siirtymä aikakaudesta toiseen - itsestään kasvaneiden luonnonkappaleiden maa, jossa myös ihmisen tekoja eri ajoilta. Kaikkialla muistutuksia ihmisen pienuudesta, herttaisuudestakin. Ja samaan aikaan kyvyistä häiritä, särkeä, pilata, vaikuttaa, olla olemassa, jättää jälki - äärettömään. Kuinka näkymätän voi -si olla. 

Mihin lokeroon ihminen mahtuu Kalasataman suuressa rakennelmassa? Istutettujen puiden ja pensaiden lähettyville, kauas taivaalla nuokkuvien rautahahmojen valaistuista raajoista. Jonnekin ikkunaraamien ja eri kokoisten ovien eteen tai taakse. Kolmipyöräisten nopeasti kiitävien lastenvaunujen ohittamishetkeen, silmänvalkuaisten pilkahdusten, äänimerkkien, äärirajojen ja sadepisaroiden väliin tai keskelle. 

Lemmikkien, metsäpolkujen uumenista kulkeutuneisiin tassutteluihin ja tuoksuihin, kun ne  uppoavat istutetun ruohomättään vihreään kuin pikaliima. Kalasatama on keskeneräinen elävä kartta, sykkivä, hengittävä ultraäänikuva, josta näkee niin paljon, mutta jota on silti vaikea osata lukea. Kalasatama on urbaanin leikkiä, peliä, jossa sääntöjä luodaan - osallistutaan.



sunnuntai 4. helmikuuta 2018

Yhtenä hiljaisena päivänä

Lähiön hiljaisuus, lauantaipäivä. Kävelen auringonpaisteessa koiran kanssa katua eteenpäin. Alan epäillä jonkinlaisen katastrofin tapahtuneen, koska missään ei näy ketään. Ehkä kelloni on väärässä. Onko sittenkin sunnuntai? Miksi hiljaisuus tuntuu nykypäivänä epäilyttävältä?

Ihmettelen huonoa muistiani ja miten nopeasti unohdan mitä olen kirjoittanut, ajatellut, tehnyt tai missä olen kävellyt.  Kaikki pyyhkiytyy niin nopeasti? Meneekö se pois? Muualle? Minne? Minussa, kokemuksissani. Mistä sanat syntyvät? Sanat, jotka kertovat kaikesta mitä on tapahtunut tai ei ole tapahtunut. Elettyjä sanoja vaiko vain sanoja. Lauseita, joista tulee huoneita, taloja, kaupunkeja, katuja, siltoja, metsiä, puroja, meriä, pilviä ja sadetta. Ihmisiä, jotka vaihtavat asentoaan bussikatoksen alla ja joista jokainen katsoo omaan suuntaansa. Bussit tulevat ja menevät. Sadekin ja pilvet. Tuuli yltyy ja tyyntyy. Iho rapisee ja kertoisi enemmän, jos voisi. 
Jos olisi oppinut pyytämään puheenvuoroa tavalla, jonka joku muukin huomaisi. Tuolla hyminällä ei tapahdu mitään, paitsi rusakko kääntää päätään, kyyristyy ja ampaisee pihan läpi hämärtyvässä illassa. Ihmisten askeleita, lokki kiirehtii tien yli, koira haukkuu kauempana, joku seisoo parvekkeella ja puhuu puhelimeensa. 

Minä näen ja kuulen tämän kaiken - unohdin. 

- Pia

keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Muinaisranta


Kallio
Tuulessa taipuvat heinät, 
vieressä kerrostalo, ihoni kananlihalla.
Ylitse lentää lentokone, 
taustalla autojen pauhu.
Auringon lämmittämä kallio paljaiden jalkojen alla. 

Kuka tästä on kävellyt, kuinka monen lähiöläisen tarinan tämä harmaa kivi tuntee?
Ovatko nämä kalliot, muinaisranta, lähiön sydän?
Vai keuhkot?
Vai onko tämä harmaa kivimassa sittenkin lähiön muisti?

Lokeroituuko näihin kiviin tuhansien askeleiden merkitys?
Muistavatko nämä tuuleen huudetut riidat,
Toisen selälle kuiskatut sanat rakkaudesta, 
koiran kutsuhuudon, 
ystävyyksien syntymisen ja niiden päättymisen?
Asuuko muisti kalliossa, vai puissa vai talveksi pois lakastuvissa heinissä?

Tottuuko tien ääniin?
Muistaako kallio ajan ennen kerrostaloja, ennen autoja?
Sen ajan kun lokit huusivat taivaalla ja metsä humisi. 
Ehkä ketut istuivat juuri tässä. 
Katsomassa miten aurinko leikkii puiden välissä. 

Onko kallio nyt onnellisempi kun seurattavaa on enemmän?
Askelia laskettavana.
Koiranpissaa valumassa pinnalta. 
Nuoriso kuumentamassa pieniä palasia siitä nuotioilla. 
Onko kallio nyt valppaampi?

Joutuiko se ensin opettelemaan ihmisten kielen?
Tunnustelemaan miltä halaus tuntuu ytimessä.
Miltä stressin painama askel kuulostaa. 
Opettelemaan, että vieressä asuu betoniseiniä, joista äänet sinkoavat takaisin,
 jääden kaikuna värisyttämään pintaa. 


Voiko kallio nukkua?
voiko muisti nukkua?
Voiko se unohtaa?

Saako se unohtaa?


-Annuska 

Lähiö



Lähellä.
Kaukana.
Toiselle tämä on parasta tässä elämässä,
Toiselle se vihoviimeinen maailman kolkka.
Toinen vetää täältä pois
Toinen ei halua päästää irti koskaan.

Betoniseinä.
Sen juurella voikukka puskee läpi asfaltin.
Juuret syvällä talon alla, varoen eräänä aamuna, se tekee särön vesiputkeen.
Sitkeästi puretuu huokosiin, tunkee pieniä hentoja juuriaan syvemälle ja syvemmälle.
Sekö se aiheuttikin koko katastrofin?
Sädesienen
Avioeron
Koliikkilapsen
Työttömyyden


Toisaalla toinen betoniseinä,
sitä vasten nojaamassa nuori tyttö, kaula fritsuilla.
Poika kävelee hänen luokseen,
vino hymy huulillaan.
Tukka hyvin,
kello näkyvissä.
Valkeana hohtavat lenkkarit.
Tytön sydän sykkii paidan alla,
Käsi ojentautuu kohti,
Silmät kohtaavat ja hetkeksi betoni sulaa keltaiseksi lämmöksi.


Koiraa ulkoiluttava keski-ikäinen nainen kiertää lampea.
Monennetta sataa kertaa jo?
Tänään myötäpäivään.
Huomenna vastapäivään.
Nyökkää vastaantulevalle miehelle, ei tiedä nimeä, mutta pipon tunnistaa jo kaukaa.
Nainen miettii, istuuko mieskin iltaisin yksin keittiönpöydän ääressä tuijottamassa ulos yöhön.


Kolmen lapsen äiti.
Ruuhkavuodet.
Pelkkä sanakin oksettaa.
Vaikka sitähän se on: työ, lapset, koti.
Ruuhkaa.
Asuntolaina ja autovelka.
Tähänkö sitä tähdättiin, koko nuoruus?
Kolmio helsinkiläisessä lähiössä?
Äiti tuijottaa hänkin iltaisin ikkunasta ulos.
Talo on hiljaa.
Yläkerrasta kuuluu vaimeita askeleita.
Lapset nukkuvat.
Huomisen työt odottavat tekijäänsä,
ulkona aurinko ei laske.
Mutta nainen ei ole yksin.
Hänellä on toinen nainen rinnallaan, jakamassa tätä kaikkea.
Toinen ihminen, joka keskellä sitä oksettavaa ruuhkavuosien arkea lähiössä suutelee häntä niskaan.
Ihminen, joka tietää että kyllä: juuri tähän sitä tähdättiin. 
Koko nuoruus.


Lähiö.
Kasa taloja.
Kasa ihmisiä.
Keväisiä haravaoimistalkoita.
Syksyisiä kanervia taloyhtiöiden kukkaruukuissa.
Kohtaamisia kirjaston lehtisalissa.
Ummehtunut oluen haju lähikapakan ovensuussa.


Samat ihmiset,
kesät, talvet odottamssa bussia aamulla kello 7.02 S-marketin edustalla.
Tulevatko ihmiset tutuiksi,
Vaiko paikat?
Ketä sinä rakastat?
Mitä sinä rakastat?
Oletko sinä minun lähiöni rakas?
Tuletko läheltä?
Tuletko kaukaa?
Kutsutko tätä kodiksi?
Vai viivytkö vain hetken?


Voikukka kukkii.
Vuodesta toiseen.
Löytää tiensä jokaisen betonitalon seinustalle.
Siihen pikkukivien joukkoon, kivijalan viereen.
Juuret tunkeutuvat syvälle asfaltin alle.
Tähän taloon syntyy lapsi.
Muuttaa uusi pariskunta.
Iloinen mummo laulaa suihkussa.
Perhepäivähoitaja koristelee rappukäytävän lasten piirustuksilla.
Ehkä tässä talossa voikukan juuri kasvoi ohi vesiputken.


Lähellä.
Kaukana.
Tässä.
Nyt.
-Annuska


lauantai 9. syyskuuta 2017

Minussa yhä tuntuu

Jakomäki 26.7.

Minussa tuntuu yhä auringon lämpö, kallion kovuus, hämähäkin kosketus nenällä, tuulen suunnan vaihdos, kanervan kukkien vieno hieno tuoksu, koivun lehden kimallus, polun kulunut auma.

Minussa tuntuu yhä karhea laulu, koriseva läpitunkeva ääni. Se soi kalliossa kun vieressäni on pienen jyrsijän pääkallo. Se on heiveröinen ja siinä on reikiä joiden läpi tuuli ujeltaa. Itse olen vielä niin lihaa ja verta vaikka kalloni se soikin. Lihakset ja veri hidastavat minua kun on koettava kaikki monen kerroksen kautta. 

Minussa tuntuu yhä karun helisevä maisema ja hieman usvainen kaupungin siluetti. 
Silmien etsimä perspektiivi, yksityiskohtia päin meno ja silmillä vastaanottaminen. 

Kivet kuuntelevat, kalliot keinahtelevat, käkkyrämännyt nyökyttelevät. Tallatty sammalikko pörhistyy hiljalleen takaisin kun askel on sen ohittanut. 
Heini

                                            Heini (ääni, laulu) ja Olli (musiikki)

sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Kuvia työskentelyn eri hetkiltä kesän ajalta Jakomäessä

Tässä muutamia aina jonkun työryhmän jäsenen kännykällä ottamia kuvia kesän työskentelytilanteista Jakomäessä.
Erilaisia hetkiä ja tunnelmia: sanoja, naurua, sadepisaroita, liikettä, ääniä, kohtaamisia, siivousta, leikkiä, tässä ja nyt-mietteitä, nostalgiaa, uutuutta, outoutta, tuttua, arkea, taidetta, kysymyksiä, auringonpaistetta, lapsia, aikuisia, koiria, muita eläimiä, kallioita, polkuja, pilviä, parkkipaikkoja, katoksia, roskiksia, bussipysäkkejä, piknik-hetkiä, esityksiä, suunnittelua, kokeiluja, improvisaatioita..











sunnuntai 27. elokuuta 2017

Muinaisrannalla yhtenä kesäpäivänä






Tämä kallio on ollut tässä ja tulee olemaan minua ennen ja minun jo mentyä. Ihminen on aina pieni, vaikka jälki voikin olla niin tuhoisa. Hölmöä nauraa muurahaisille, jotka vilistävät reitillään kallion raossa, ja joiden kalliopolku jäi takapuoleni alle. 
Tämä kallio tuo mieleen ajattomuuden ja tunnun, joka kulkee yli oman persoonan tai identiteetin. Muistan helpotuksen tunteen, jonka koin muutama kuukausi sitten kun tajusin, että parasta olisi jos jäisi vain vähän jälkiä tai ei ollenkaan  - minusta, elämästäni, eletystä ajasta, tästä. 
Muistot ovat hassuja solmuja ilmassa, kehossa. Ihmisen sisällä ne materialisoituvat solujen poimuuntumiksi, merkityksellisyyttä luoviksi avustajiksi ja häiritsijöiksi. Solu ja solu(jen)kauhu, voiko sellaista olla - eksistentiaalista tuskaa, joka menee yli oman persoonan; tuli minuun, meni ylitseni - lävisti. Saako kauhun kulkemaan läpi - pysähtymättä - niin kuin hengitys sisään ja kohta jo ulos. Mitään ei jää.
Kallio, inhimillisyys sekä tarinankertomisen halu; kallio kuiskimassa, hymyilemässä, murtumassa - kyynelten kantaja.
Montako kyyneltä on tipahtanut näille kallioille ja sekoittunut muinaisen meren suolaan. 
Kaikesta tulee yhtä, kaikesta tulee samaa.
Ja silti, jos nyt nostan pääni ja katson taivaalle, ajatukseni muuttuvat. Kokemus on heti jo toinen. Jos nyt käännyn, liikahdan - sen teinkin - katseeni osuu pumpulimaisiin pilviin ja pienen koivun tuulessa tanssiviin oksiin. Käännyn ja taas toisin-  tämä kalliokokemus - tieto - viisaus. 
Kiviset muistot, joita voisi koputella hereille. Tarvitseeko ihminen muistojaan, tarvitseeko minun kertoa tarinani tälle kivelle. Pieni silmänräpäys, jonka tämän kiven ajassa olen täällä, olen jo ollut ja tulen olemaan.

Suolaksi jonakin päivänä ja vähän ilmaakin. Sade putsaa kalliolta varpaiden jälkiä. Lokki luodolla, terävä nokka, pää kääntyy. Ihminen on hidas ja nopea. 
Pilvet liukuvat yli valtavina kimppuina.

Jakomäki heinäkuu 2017
Pia