Toukokuinen aamu. Olen noussut sängystä, keittänyt kahvia, syönyt mysliä ja käynyt koiran kanssa ulkona. Olen avannut parvekkeen oven, katsonut kukkia, haistanut neilikan ja leventelin heikon tuoksun, vaihtanut ruukun paikkaa. Olen nostanut sälekaihtimia, pedannut sänkyni, etsinyt siniset verkkarit kaapista, antanut koiralle ruokaa, kuullut lokin, traktorin ja autojen ääniä keittiön avoimesta ikkunasta. Olen lukenut tyttären viestin puhelimesta, pessyt kasvoni, laittanut rasvaa, etsinyt sukat jalkaan, pukenut farkut, ulkotakin, kengät ja ottanut pois. Alkanut työnteon.
Olen nähnyt oman istuvan varjoni heijastuvan keittiön ikkunassa, tuntenut epämääräistä pakahtumisen tunnetta, kaivanut rupea nenässä, katsonut kelloa, oikonut peittoa sohvalla ja asettanut tyynyjä päällekkäin. Olen poiminut pölyä ja karvoja lattialta, puhunut koiralle ja sukeltanut muistoihin. Olen huomannut ajatuksia, tuntemuksia, olotiloja, tuntenut surua, epätoivoa, häpeää, iloa, uteliaisuutta, intoa, väsymystä, epätietoisuutta, jännitystä, vastustusta. Olen osunut kupilla pöytään niin, että koira nosti päätään ja katsoi minua. Silmäni ovat vaeltaneet huoneessa ja pysähtyneet eri väristen asioiden kohdalla. Olen tuntenut hengityksen tanssin sisälläni, leuan hakeutumisen tiettyyn asentoon, silmien liikkeen, sormet näppäimistöllä, kirvelyn käsien ihottumakohdissa, vajonnut apatiaan ja noussut sieltä.
xxx
Mitä kaikkea ehtii ajatella yhden päivän aikana ja mitä kaikkea unohtaa. Asiat käväisevät mielessä, ajattelussa, kokemuksessa, hipaisevat ja lähtevät. Hiljaisuus ja keittiön kello. Humina, joka kuuluu kaupungin maisemaan, on kuin peitto. Aika kuluu kuin hiekka, eikä lopu, vaikka loppuukin.
Joskus on sana, joka tuntuu nyt. Kuinka puhua tästä ajasta itsensä kanssa ja olla tikahtumatta tuntemattomaan.
xxx
Toukokuun ilta. Auringonlaskun taivas, nopeat linnut talojen välissä, hidas koira ja rauhoittuva mieli kuljeksimassa. Katulamput, valot polkupyörissä ja talojen ikkunoissa syttyvät. Lätäkkö, jossa vielä viime viikolla linnut uiskentelivat ja roiskivat vettä, on vain kuivunutta savi-mössöä.
Nyt on aika, jolloin paljaalla kädellä ei kosketa kodin ulkopuolella. Siili kipitti juuri hiljaisen kadun yli. Ostarin reunalla lehtisilmujensa pönäköittämät pikkupuut seisovat ruhtinaallisesti korona-etäisyyden päässä toisistaan. Lähiön ilta-teos.
Taivas muuttuu yöksi, pilvet lipuvat, rientävät, vyöryvät eteenpäin ja sivuillekin. Kävelytien suora jatkuu kauemmaksi mitä voin nähdä. Etäältä lähestyvien ihmisten äänet voimistuvat askel askeleelta. Äänet tulevat ja menevät. Koira säikähtää. Tummat mäntyjen rungot, kävyt maassa, hidas näkymätön tanssi. Tämä kohta lähes joka ilta viime viikkoina. Reitit ovat kausittaisia. Välillä tuohon suuntaan ja sitten ei pitkään aikaan. Kellonajat vaihtuvat harvemmin. Kevät-yö ja haikeus, joka syntyy tämän hetken epämääräisestä suhteesta tulevaan.
xxx
Yhtenä iltapäivänä seison kalliolla ja katson puita, kerrostaloja ja etäällä näkyviä ruohokenttiä, joilla juoksevat pari ihmistä ovat kuin minimalistisesta koreografiasta. Tunnen tuulen, joka tanssii kaiken ympärillä. Tunnen miten kaikki minussa liikkuu. Liikkeen takana on aistimus, tuntuma, tunne ja huomio. Liikkeen sisällä minä, muut ja koko maailma. Siis elämä. Kaikki aika on tässä ja nyt. Jossakin reunoilla vaappuvat suorittaminen, pyrkimykset, epäonnistumisen ja väärässä olemisen pelko.
Ja silti hiljaisten pölyyntyneiden solujen tanssi, toisiaan syleilevien puiden metsä, aukion läpi juokseva nauru, joka levittää kätensä - ylettyy minuun. Se yhä tapahtuu. Sanat ovat syli, jonka usein löydän.
Miten sitten kertoa lopuista? Miten keskustella itsensä kanssa loppumisista, lähtemisistä, jäämisistä niin, että ehtii tunnistaa itsensä ja omat ajatuksensa, sen, että tuntee ja tuntuu.
xxx
Myöhemmin tanssityöskentelytilassa muutaman kilometrin päässä. Pitkään silmät kiinni maattuani ja tunnustellen ajatusten sekamelskaa itsessäni, lähden liikkeelle. Ajatukset pelkistyvät ripotteleviksi sanoiksi, joita liike kuljettaa ja jotka tuntuvat. Sana vääjäämätön painaa kehon lempeästi lattiaa vasten ja kertaa suhteen maan vetovoimaan. Muistan olleeni samassa tilanteessa ennenkin. Kierimässä hitaasti ja vääjäämättömästi kohti ikkunoita ja valoa takaseinän sijaan, ja kokemassa sen kuin merkkinä, josta juuri nyt voi ammentaa kaiken sen mitä tarvitsee.
Pia Lindy
Tämä teksti on alunperin julkaistu Koronapäiväkirjat - Ars Moriendi-nettisivuilla
