Lähiö

Lähellä.
Kaukana.
Toiselle tämä on parasta tässä elämässä,
Toiselle se vihoviimeinen maailman kolkka.
Toinen vetää täältä pois
Toinen ei halua päästää irti koskaan.

Betoniseinä.
Sen juurella voikukka puskee läpi asfaltin.
Juuret syvällä talon alla, varoen eräänä aamuna, se tekee särön vesiputkeen.
Sitkeästi puretuu huokosiin, tunkee pieniä hentoja juuriaan syvemälle ja syvemmälle.
Sekö se aiheuttikin koko katastrofin?
Sädesienen
Avioeron
Koliikkilapsen
Työttömyyden

Toisaalla toinen betoniseinä,
sitä vasten nojaamassa nuori tyttö, kaula fritsuilla.
Poika kävelee hänen luokseen,
vino hymy huulillaan.
Tukka hyvin,
kello näkyvissä.
Valkeana hohtavat lenkkarit.
Tytön sydän sykkii paidan alla,
Käsi ojentautuu kohti,
Silmät kohtaavat ja hetkeksi betoni sulaa keltaiseksi lämmöksi.

Koiraa ulkoiluttava keski-ikäinen nainen kiertää lampea.
Monennetta sataa kertaa jo?
Tänään myötäpäivään.
Huomenna vastapäivään.
Nyökkää vastaantulevalle miehelle, ei tiedä nimeä, mutta pipon tunnistaa jo kaukaa.
Nainen miettii, istuuko mieskin iltaisin yksin keittiönpöydän ääressä tuijottamassa ulos yöhön.

Kolmen lapsen äiti.
Ruuhkavuodet.
Pelkkä sanakin oksettaa.
Vaikka sitähän se on: työ, lapset, koti.
Ruuhkaa.
Asuntolaina ja autovelka.
Tähänkö sitä tähdättiin, koko nuoruus?
Kolmio helsinkiläisessä lähiössä?
Äiti tuijottaa hänkin iltaisin ikkunasta ulos.
Talo on hiljaa.
Yläkerrasta kuuluu vaimeita askeleita.
Lapset nukkuvat.
Huomisen työt odottavat tekijäänsä,
ulkona aurinko ei laske.
Mutta nainen ei ole yksin.
Hänellä on toinen nainen rinnallaan, jakamassa tätä kaikkea.
Toinen ihminen, joka keskellä sitä oksettavaa ruuhkavuosien arkea lähiössä suutelee häntä niskaan.
Ihminen, joka tietää että kyllä: juuri tähän sitä tähdättiin. Koko nuoruus.

Lähiö.
Kasa taloja.
Kasa ihmisiä.
Keväisiä haravaoimistalkoita.
Syksyisiä kanervia taloyhtiöiden kukkaruukuissa.
Kohtaamisia kirjaston lehtisalissa.
Ummehtunut oluen haju lähikapakan ovensuussa.

Samat ihmiset,
kesät, talvet odottamssa bussia aamulla kello 7.02 S-marketin edustalla.
Tulevatko ihmiset tutuiksi,
Vaiko paikat?
Ketä sinä rakastat?
Mitä sinä rakastat?
Oletko sinä minun lähiöni rakas?
Tuletko läheltä?
Tuletko kaukaa?
Kutsutko tätä kodiksi?
Vai viivytkö vain hetken?

Voikukka kukkii.
Vuodesta toiseen.
Löytää tiensä jokaisen betonitalon seinustalle.
Siihen pikkukivien joukkoon, kivijalan viereen.
Juuret tunkeutuvat syvälle asfaltin alle.
Tähän taloon syntyy lapsi.
Muuttaa uusi pariskunta.
Iloinen mummo laulaa suihkussa.
Perhepäivähoitaja koristelee rappukäytävän lasten piirustuksilla.
Ehkä tässä talossa voikukan juuri kasvoi ohi vesiputken.

Lähellä.
Kaukana.
Tässä.
Nyt.

-Annuska