Muinaisranta - Jakomäki

Kallio

Tuulessa taipuvat heinät, 

vieressä kerrostalo, ihoni kananlihalla.

Ylitse lentää lentokone, 

taustalla autojen pauhu.

Auringon lämmittämä kallio paljaiden jalkojen alla. 

Kuka tästä on kävellyt, kuinka monen lähiöläisen tarinan tämä harmaa kivi tuntee?

Ovatko nämä kalliot, muinaisranta, lähiön sydän?

Vai keuhkot?

Vai onko tämä harmaa kivimassa sittenkin lähiön muisti?

Lokeroituuko näihin kiviin tuhansien askeleiden merkitys?

Muistavatko nämä tuuleen huudetut riidat,

Toisen selälle kuiskatut sanat rakkaudesta, 

koiran kutsuhuudon, 

ystävyyksien syntymisen ja niiden päättymisen?

Asuuko muisti kalliossa, vai puissa vai talveksi pois lakastuvissa heinissä?

Tottuuko tien ääniin?

Muistaako kallio ajan ennen kerrostaloja, ennen autoja?

Sen ajan kun lokit huusivat taivaalla ja metsä humisi. 

Ehkä ketut istuivat juuri tässä. 

Katsomassa miten aurinko leikkii puiden välissä. 

Onko kallio nyt onnellisempi kun seurattavaa on enemmän?

Askelia laskettavana.

Koiranpissaa valumassa pinnalta. 

Nuoriso kuumentamassa pieniä palasia siitä nuotioilla. 

Onko kallio nyt valppaampi?

Joutuiko se ensin opettelemaan ihmisten kielen?

Tunnustelemaan miltä halaus tuntuu ytimessä.

Miltä stressin painama askel kuulostaa. 

Opettelemaan, että vieressä asuu betoniseiniä, joista äänet sinkoavat takaisin,

 jääden kaikuna värisyttämään pintaa. 

Voiko kallio nukkua?

voiko muisti nukkua?

Voiko se unohtaa?

Saako se unohtaa?

-Annuska 

Lähiö

Lähellä.
Kaukana.
Toiselle tämä on parasta tässä elämässä,
Toiselle se vihoviimeinen maailman kolkka.
Toinen vetää täältä pois
Toinen ei halua päästää irti koskaan.

Betoniseinä.
Sen juurella voikukka puskee läpi asfaltin.
Juuret syvällä talon alla, varoen eräänä aamuna, se tekee särön vesiputkeen.
Sitkeästi puretuu huokosiin, tunkee pieniä hentoja juuriaan syvemälle ja syvemmälle.
Sekö se aiheuttikin koko katastrofin?
Sädesienen
Avioeron
Koliikkilapsen
Työttömyyden

Toisaalla toinen betoniseinä,
sitä vasten nojaamassa nuori tyttö, kaula fritsuilla.
Poika kävelee hänen luokseen,
vino hymy huulillaan.
Tukka hyvin,
kello näkyvissä.
Valkeana hohtavat lenkkarit.
Tytön sydän sykkii paidan alla,
Käsi ojentautuu kohti,
Silmät kohtaavat ja hetkeksi betoni sulaa keltaiseksi lämmöksi.

Koiraa ulkoiluttava keski-ikäinen nainen kiertää lampea.
Monennetta sataa kertaa jo?
Tänään myötäpäivään.
Huomenna vastapäivään.
Nyökkää vastaantulevalle miehelle, ei tiedä nimeä, mutta pipon tunnistaa jo kaukaa.
Nainen miettii, istuuko mieskin iltaisin yksin keittiönpöydän ääressä tuijottamassa ulos yöhön.

Kolmen lapsen äiti.
Ruuhkavuodet.
Pelkkä sanakin oksettaa.
Vaikka sitähän se on: työ, lapset, koti.
Ruuhkaa.
Asuntolaina ja autovelka.
Tähänkö sitä tähdättiin, koko nuoruus?
Kolmio helsinkiläisessä lähiössä?
Äiti tuijottaa hänkin iltaisin ikkunasta ulos.
Talo on hiljaa.
Yläkerrasta kuuluu vaimeita askeleita.
Lapset nukkuvat.
Huomisen työt odottavat tekijäänsä,
ulkona aurinko ei laske.
Mutta nainen ei ole yksin.
Hänellä on toinen nainen rinnallaan, jakamassa tätä kaikkea.
Toinen ihminen, joka keskellä sitä oksettavaa ruuhkavuosien arkea lähiössä suutelee häntä niskaan.
Ihminen, joka tietää että kyllä: juuri tähän sitä tähdättiin. Koko nuoruus.

Lähiö.
Kasa taloja.
Kasa ihmisiä.
Keväisiä haravaoimistalkoita.
Syksyisiä kanervia taloyhtiöiden kukkaruukuissa.
Kohtaamisia kirjaston lehtisalissa.
Ummehtunut oluen haju lähikapakan ovensuussa.

Samat ihmiset,
kesät, talvet odottamssa bussia aamulla kello 7.02 S-marketin edustalla.
Tulevatko ihmiset tutuiksi,
Vaiko paikat?
Ketä sinä rakastat?
Mitä sinä rakastat?
Oletko sinä minun lähiöni rakas?
Tuletko läheltä?
Tuletko kaukaa?
Kutsutko tätä kodiksi?
Vai viivytkö vain hetken?

Voikukka kukkii.
Vuodesta toiseen.
Löytää tiensä jokaisen betonitalon seinustalle.
Siihen pikkukivien joukkoon, kivijalan viereen.
Juuret tunkeutuvat syvälle asfaltin alle.
Tähän taloon syntyy lapsi.
Muuttaa uusi pariskunta.
Iloinen mummo laulaa suihkussa.
Perhepäivähoitaja koristelee rappukäytävän lasten piirustuksilla.
Ehkä tässä talossa voikukan juuri kasvoi ohi vesiputken.

Lähellä.
Kaukana.
Tässä.
Nyt.

-Annuska

Minussa yhä tuntuu

Jakomäki 26.7.

Minussa tuntuu yhä auringon lämpö, kallion kovuus, hämähäkin kosketus nenällä, tuulen suunnan vaihdos, kanervan kukkien vieno hieno tuoksu, koivun lehden kimallus, polun kulunut auma.

Minussa tuntuu yhä karhea laulu, koriseva läpitunkeva ääni. Se soi kalliossa kun vieressäni on pienen jyrsijän pääkallo. Se on heiveröinen ja siinä on reikiä joiden läpi tuuli ujeltaa. Itse olen vielä niin lihaa ja verta vaikka kalloni se soikin. Lihakset ja veri hidastavat minua kun on koettava kaikki monen kerroksen kautta. 

Minussa tuntuu yhä karun helisevä maisema ja hieman usvainen kaupungin siluetti. 

Silmien etsimä perspektiivi, yksityiskohtia päin meno ja silmillä vastaanottaminen. 

Kivet kuuntelevat, kalliot keinahtelevat, käkkyrämännyt nyökyttelevät. Tallatty sammalikko pörhistyy hiljalleen takaisin kun askel on sen ohittanut. 
Heini

                                            Heini (ääni, laulu) ja Olli (musiikki)

Kuvia työskentelyn eri hetkiltä kesän ajalta Jakomäessä

Tässä muutamia aina jonkun työryhmän jäsenen kännykällä ottamia kuvia kesän työskentelytilanteista Jakomäessä.

Erilaisia hetkiä ja tunnelmia: sanoja, naurua, sadepisaroita, liikettä, ääniä, kohtaamisia, siivousta, leikkiä, tässä ja nyt-mietteitä, nostalgiaa, uutuutta, outoutta, tuttua, arkea, taidetta, kysymyksiä, auringonpaistetta, lapsia, aikuisia, koiria, muita eläimiä, kallioita, polkuja, pilviä, parkkipaikkoja, katoksia, roskiksia, bussipysäkkejä, piknik-hetkiä, esityksiä, suunnittelua, kokeiluja, improvisaatioita..

Muinaisrannalla yhtenä kesäpäivänä

Tämä kallio on ollut tässä ja tulee olemaan minua ennen ja minun jo mentyä. Ihminen on aina pieni, vaikka jälki voikin olla niin tuhoisa. Hölmöä nauraa muurahaisille, jotka vilistävät reitillään kallion raossa, ja joiden kalliopolku jäi takapuoleni alle. 

Tämä kallio tuo mieleen ajattomuuden ja tunnun, joka kulkee yli oman persoonan tai identiteetin. Muistan helpotuksen tunteen, jonka koin muutama kuukausi sitten kun tajusin, että parasta olisi jos jäisi vain vähän jälkiä tai ei ollenkaan  - minusta, elämästäni, eletystä ajasta, tästä. 

Muistot ovat hassuja solmuja ilmassa, kehossa. Ihmisen sisällä ne materialisoituvat solujen poimuuntumiksi, merkityksellisyyttä luoviksi avustajiksi ja häiritsijöiksi. Solu ja solu(jen)kauhu, voiko sellaista olla - eksistentiaalista tuskaa, joka menee yli oman persoonan; tuli minuun, meni ylitseni - lävisti. Saako kauhun kulkemaan läpi - pysähtymättä - niin kuin hengitys sisään ja kohta jo ulos. Mitään ei jää.

Kallio, inhimillisyys sekä tarinankertomisen halu; kallio kuiskimassa, hymyilemässä, murtumassa - kyynelten kantaja.

Montako kyyneltä on tipahtanut näille kallioille ja sekoittunut muinaisen meren suolaan. 

Kaikesta tulee yhtä, kaikesta tulee samaa.

Ja silti, jos nyt nostan pääni ja katson taivaalle, ajatukseni muuttuvat. Kokemus on heti jo toinen. Jos nyt käännyn, liikahdan - sen teinkin - katseeni osuu pumpulimaisiin pilviin ja pienen koivun tuulessa tanssiviin oksiin. Käännyn ja taas toisin-  tämä kalliokokemus - tieto - viisaus. 

Kiviset muistot, joita voisi koputella hereille. Tarvitseeko ihminen muistojaan, tarvitseeko minun kertoa tarinani tälle kivelle. Pieni silmänräpäys, jonka tämän kiven ajassa olen täällä, olen jo ollut ja tulen olemaan.

Suolaksi jonakin päivänä ja vähän ilmaakin. Sade putsaa kalliolta varpaiden jälkiä. Lokki luodolla, terävä nokka, pää kääntyy. Ihminen on hidas ja nopea. 

Pilvet liukuvat yli valtavina kimppuina.

Jakomäki heinäkuu 2017
Pia

Lähiöballadeja - sadepäivätyöskentelyä puiden lomassa ja kanssa - neulasten tanssia, pisaroiden liikettä, kesän tuntua...

Muistan kaarnan, roikkuvan kostean, repaleisen puun. 
Sateen pehmeä peitto silittää puiden lehvistöä ja lammen pintaa.
Kantava joustava maa ja tanssimista silkasta joustavan maan ilosta.
Neulaspeite maan pinnalla. Ihokin on neulasia ja pelkkää aikaa.
Vuosi vuodelta uusi kerros neulasia.
Tarmokkaat kiiltävät juuret muodostavat äänteitä omalla kielellään ja rytmillään.
Ne asettuvat sopusuhtaisesti paikkoihinsa. Yksi juuri kiipesi rungon yli.
Oksisto on kuin pitkä tukka erilaisine kampauksineen. 
Vedän yhtä tukasta, pitkät neulaskutrit joustavat ja auttavat kieppumaan ympäri.

Muistan deja-vu-hetket, saiko tämä metsä aikaan ne. 
Männyt taputtavat ja niiden rungot loistavat heleinä jatkuvassa sateessa. 
Puut ovat olleet aina todistajina ja paljona taustalla.
Kostean lämpö kuin maan henkäys, joka  hengittää ulos, haa-haa-haa ja me hengitämme mukana.
Silmät ovat lampia ja maisema uppoutuu pinnan läpi. 
Sadehämärä ja valo sateen jälkeen. 
Ihmisen tarve inspiroitua - hassusti määräillä, niin kuin voisi pyytää sateen loppuvan - pilviltä, ilmalta tai tuulelta(ko)? Kurkusta lähtee ääni kuin kaataisi viiniä pullosta ja se soittaa niveliä liikkeeseen.
 Muistan katkenneen oksan, joka ei ollut pudonnut.

teksti on Pian muokkaamaa Heinin ja Pian kirjoituksista

Lähiöballadeja Jakomäessä 2017 - Suburbian ballads Jakomäki, Helsinki

Lyhyt esittely:

 Vaelluksia lähiössä on taiteellinen siirtymä näyttämöiden ja taidekontekstien ulkopuolelle. Miten tanssi/taide asettuu muihin ympäristöihin? Minkälaista taidetta syntyy vuoropuhelullisessa lähiötyöskentelyssä? 

Vaelluksia Lähiöissä-avainsanoja ja lähtökohtia: Kohtaamisia ja vuoropuheluja. Paikkalähtöisyys. Paikkasensitiivisyys. Tulkintoja ja tarinoita. Kehollinen mielikuvitus ja tuntemattoman kohtaaminen - improvisaatio. Inhimillisyys - liikettä, ääniä, tekoja, tunteita. Yllätyksen voima. Taide kuuluu kaikille.

Vaelluksia Lähiöissä-projektin aloittaa Lähiöballadeja-trilogia, jonka ensimmäinen osa Lähiöballadeja  Jakomäessä toteutuu Helsingin Jakomäessä touko-lokakuun 2017 aikana. 

työryhmä: koreografi Pia Lindy,
valokuvaaja-yhteisötaiteilija Annuska Dal Maso, 
muusikko Olli Kari
tanssi- ja esitystaiteilijat Jonna Lehto ja Heini Nukari

Tracing Suburbia is a long-term site-and context specific art project in which the main focus is on a suburb. This participatory art project is lead by Helsinki-based choreographer Pia Lindy and a team of artists. Tracing Suburbia is an artistic transition from the stage / art contexts to every day (and night)  live/s of suburbs.  

How does contemporary artist land into other environments and contexts? What kind of art is made or happens in dialogical encounters in a suburb?

Some key words and starting points: Encounters and dialogues.  Site specificity. Site sensitivity. Interpretations and stories. Embodied imagination and unknown - improvisation. Humanness - movement, voice/sound, actions, emotions. Power of surprise. Art belongs everyone.

Tracing Suburbia starts with a trilogy-project Suburbian Ballads with the first part happening in Jakomäki, Helsinki in May-Sep 2017. 

Artist team:

choreographer Pia Lindy

photographer-Community artist Annuska Dal Maso,

musician Olli Kari

dance and live artists Jonna Lehto and Heini Nukari