Muinaisranta - Jakomäki

Kallio

Tuulessa taipuvat heinät, 

vieressä kerrostalo, ihoni kananlihalla.

Ylitse lentää lentokone, 

taustalla autojen pauhu.

Auringon lämmittämä kallio paljaiden jalkojen alla. 

Kuka tästä on kävellyt, kuinka monen lähiöläisen tarinan tämä harmaa kivi tuntee?

Ovatko nämä kalliot, muinaisranta, lähiön sydän?

Vai keuhkot?

Vai onko tämä harmaa kivimassa sittenkin lähiön muisti?

Lokeroituuko näihin kiviin tuhansien askeleiden merkitys?

Muistavatko nämä tuuleen huudetut riidat,

Toisen selälle kuiskatut sanat rakkaudesta, 

koiran kutsuhuudon, 

ystävyyksien syntymisen ja niiden päättymisen?

Asuuko muisti kalliossa, vai puissa vai talveksi pois lakastuvissa heinissä?

Tottuuko tien ääniin?

Muistaako kallio ajan ennen kerrostaloja, ennen autoja?

Sen ajan kun lokit huusivat taivaalla ja metsä humisi. 

Ehkä ketut istuivat juuri tässä. 

Katsomassa miten aurinko leikkii puiden välissä. 

Onko kallio nyt onnellisempi kun seurattavaa on enemmän?

Askelia laskettavana.

Koiranpissaa valumassa pinnalta. 

Nuoriso kuumentamassa pieniä palasia siitä nuotioilla. 

Onko kallio nyt valppaampi?

Joutuiko se ensin opettelemaan ihmisten kielen?

Tunnustelemaan miltä halaus tuntuu ytimessä.

Miltä stressin painama askel kuulostaa. 

Opettelemaan, että vieressä asuu betoniseiniä, joista äänet sinkoavat takaisin,

 jääden kaikuna värisyttämään pintaa. 

Voiko kallio nukkua?

voiko muisti nukkua?

Voiko se unohtaa?

Saako se unohtaa?

-Annuska 

Lähiö

Lähellä.
Kaukana.
Toiselle tämä on parasta tässä elämässä,
Toiselle se vihoviimeinen maailman kolkka.
Toinen vetää täältä pois
Toinen ei halua päästää irti koskaan.

Betoniseinä.
Sen juurella voikukka puskee läpi asfaltin.
Juuret syvällä talon alla, varoen eräänä aamuna, se tekee särön vesiputkeen.
Sitkeästi puretuu huokosiin, tunkee pieniä hentoja juuriaan syvemälle ja syvemmälle.
Sekö se aiheuttikin koko katastrofin?
Sädesienen
Avioeron
Koliikkilapsen
Työttömyyden

Toisaalla toinen betoniseinä,
sitä vasten nojaamassa nuori tyttö, kaula fritsuilla.
Poika kävelee hänen luokseen,
vino hymy huulillaan.
Tukka hyvin,
kello näkyvissä.
Valkeana hohtavat lenkkarit.
Tytön sydän sykkii paidan alla,
Käsi ojentautuu kohti,
Silmät kohtaavat ja hetkeksi betoni sulaa keltaiseksi lämmöksi.

Koiraa ulkoiluttava keski-ikäinen nainen kiertää lampea.
Monennetta sataa kertaa jo?
Tänään myötäpäivään.
Huomenna vastapäivään.
Nyökkää vastaantulevalle miehelle, ei tiedä nimeä, mutta pipon tunnistaa jo kaukaa.
Nainen miettii, istuuko mieskin iltaisin yksin keittiönpöydän ääressä tuijottamassa ulos yöhön.

Kolmen lapsen äiti.
Ruuhkavuodet.
Pelkkä sanakin oksettaa.
Vaikka sitähän se on: työ, lapset, koti.
Ruuhkaa.
Asuntolaina ja autovelka.
Tähänkö sitä tähdättiin, koko nuoruus?
Kolmio helsinkiläisessä lähiössä?
Äiti tuijottaa hänkin iltaisin ikkunasta ulos.
Talo on hiljaa.
Yläkerrasta kuuluu vaimeita askeleita.
Lapset nukkuvat.
Huomisen työt odottavat tekijäänsä,
ulkona aurinko ei laske.
Mutta nainen ei ole yksin.
Hänellä on toinen nainen rinnallaan, jakamassa tätä kaikkea.
Toinen ihminen, joka keskellä sitä oksettavaa ruuhkavuosien arkea lähiössä suutelee häntä niskaan.
Ihminen, joka tietää että kyllä: juuri tähän sitä tähdättiin. Koko nuoruus.

Lähiö.
Kasa taloja.
Kasa ihmisiä.
Keväisiä haravaoimistalkoita.
Syksyisiä kanervia taloyhtiöiden kukkaruukuissa.
Kohtaamisia kirjaston lehtisalissa.
Ummehtunut oluen haju lähikapakan ovensuussa.

Samat ihmiset,
kesät, talvet odottamssa bussia aamulla kello 7.02 S-marketin edustalla.
Tulevatko ihmiset tutuiksi,
Vaiko paikat?
Ketä sinä rakastat?
Mitä sinä rakastat?
Oletko sinä minun lähiöni rakas?
Tuletko läheltä?
Tuletko kaukaa?
Kutsutko tätä kodiksi?
Vai viivytkö vain hetken?

Voikukka kukkii.
Vuodesta toiseen.
Löytää tiensä jokaisen betonitalon seinustalle.
Siihen pikkukivien joukkoon, kivijalan viereen.
Juuret tunkeutuvat syvälle asfaltin alle.
Tähän taloon syntyy lapsi.
Muuttaa uusi pariskunta.
Iloinen mummo laulaa suihkussa.
Perhepäivähoitaja koristelee rappukäytävän lasten piirustuksilla.
Ehkä tässä talossa voikukan juuri kasvoi ohi vesiputken.

Lähellä.
Kaukana.
Tässä.
Nyt.

-Annuska

Minussa yhä tuntuu

Jakomäki 26.7.

Minussa tuntuu yhä auringon lämpö, kallion kovuus, hämähäkin kosketus nenällä, tuulen suunnan vaihdos, kanervan kukkien vieno hieno tuoksu, koivun lehden kimallus, polun kulunut auma.

Minussa tuntuu yhä karhea laulu, koriseva läpitunkeva ääni. Se soi kalliossa kun vieressäni on pienen jyrsijän pääkallo. Se on heiveröinen ja siinä on reikiä joiden läpi tuuli ujeltaa. Itse olen vielä niin lihaa ja verta vaikka kalloni se soikin. Lihakset ja veri hidastavat minua kun on koettava kaikki monen kerroksen kautta. 

Minussa tuntuu yhä karun helisevä maisema ja hieman usvainen kaupungin siluetti. 

Silmien etsimä perspektiivi, yksityiskohtia päin meno ja silmillä vastaanottaminen. 

Kivet kuuntelevat, kalliot keinahtelevat, käkkyrämännyt nyökyttelevät. Tallatty sammalikko pörhistyy hiljalleen takaisin kun askel on sen ohittanut. 
Heini

                                            Heini (ääni, laulu) ja Olli (musiikki)

Kuvia työskentelyn eri hetkiltä kesän ajalta Jakomäessä

Tässä muutamia aina jonkun työryhmän jäsenen kännykällä ottamia kuvia kesän työskentelytilanteista Jakomäessä.

Erilaisia hetkiä ja tunnelmia: sanoja, naurua, sadepisaroita, liikettä, ääniä, kohtaamisia, siivousta, leikkiä, tässä ja nyt-mietteitä, nostalgiaa, uutuutta, outoutta, tuttua, arkea, taidetta, kysymyksiä, auringonpaistetta, lapsia, aikuisia, koiria, muita eläimiä, kallioita, polkuja, pilviä, parkkipaikkoja, katoksia, roskiksia, bussipysäkkejä, piknik-hetkiä, esityksiä, suunnittelua, kokeiluja, improvisaatioita..