Hetket ovat jälkiä kokemuksessa

Toukokuinen aamu. Olen noussut sängystä, keittänyt kahvia, syönyt mysliä ja käynyt koiran kanssa ulkona. Olen avannut parvekkeen oven, katsonut kukkia, haistanut neilikan ja leventelin heikon tuoksun, vaihtanut ruukun paikkaa. Olen nostanut sälekaihtimia, pedannut sänkyni, etsinyt siniset verkkarit kaapista, antanut koiralle ruokaa, kuullut lokin, traktorin ja autojen ääniä keittiön avoimesta ikkunasta. Olen lukenut tyttären viestin puhelimesta, pessyt kasvoni, laittanut rasvaa, etsinyt sukat jalkaan, pukenut farkut, ulkotakin, kengät ja ottanut pois. Alkanut työnteon. 

Olen nähnyt oman istuvan varjoni heijastuvan keittiön ikkunassa, tuntenut epämääräistä pakahtumisen tunnetta, kaivanut rupea nenässä, katsonut kelloa, oikonut peittoa sohvalla ja asettanut tyynyjä päällekkäin. Olen poiminut pölyä ja karvoja lattialta, puhunut koiralle ja sukeltanut muistoihin. Olen huomannut ajatuksia, tuntemuksia, olotiloja, tuntenut surua, epätoivoa, häpeää, iloa, uteliaisuutta, intoa, väsymystä, epätietoisuutta, jännitystä, vastustusta. Olen osunut kupilla pöytään niin, että koira nosti päätään ja katsoi minua. Silmäni ovat vaeltaneet huoneessa ja pysähtyneet eri väristen asioiden kohdalla. Olen tuntenut hengityksen tanssin sisälläni, leuan hakeutumisen tiettyyn asentoon, silmien liikkeen, sormet näppäimistöllä, kirvelyn käsien ihottumakohdissa, vajonnut apatiaan ja noussut sieltä.

                                           xxx

Mitä kaikkea ehtii ajatella yhden päivän aikana ja mitä kaikkea unohtaa. Asiat käväisevät mielessä, ajattelussa, kokemuksessa, hipaisevat ja lähtevät. Hiljaisuus ja keittiön kello. Humina, joka kuuluu kaupungin maisemaan, on kuin peitto. Aika kuluu kuin hiekka, eikä lopu, vaikka loppuukin. 

Joskus on sana, joka tuntuu nyt. Kuinka puhua tästä ajasta itsensä kanssa ja olla tikahtumatta tuntemattomaan.

                                             xxx

Toukokuun ilta. Auringonlaskun taivas, nopeat linnut talojen välissä, hidas koira ja rauhoittuva mieli kuljeksimassa. Katulamput, valot polkupyörissä ja talojen ikkunoissa syttyvät. Lätäkkö, jossa vielä viime viikolla linnut uiskentelivat ja roiskivat vettä, on vain kuivunutta savi-mössöä.

Nyt on aika, jolloin paljaalla kädellä ei kosketa kodin ulkopuolella. Siili kipitti juuri hiljaisen kadun yli. Ostarin reunalla lehtisilmujensa pönäköittämät pikkupuut seisovat ruhtinaallisesti korona-etäisyyden päässä toisistaan. Lähiön ilta-teos.

Taivas muuttuu yöksi, pilvet lipuvat, rientävät, vyöryvät eteenpäin ja sivuillekin. Kävelytien suora jatkuu kauemmaksi mitä voin nähdä. Etäältä lähestyvien ihmisten äänet voimistuvat askel askeleelta. Äänet tulevat ja menevät. Koira säikähtää. Tummat mäntyjen rungot, kävyt maassa, hidas näkymätön tanssi. Tämä kohta lähes joka ilta viime viikkoina. Reitit ovat kausittaisia. Välillä tuohon suuntaan ja sitten ei pitkään aikaan. Kellonajat vaihtuvat harvemmin. Kevät-yö ja haikeus, joka syntyy tämän hetken epämääräisestä suhteesta tulevaan. 

                                                             

                                            xxx

Yhtenä iltapäivänä seison kalliolla ja katson puita, kerrostaloja ja etäällä näkyviä ruohokenttiä, joilla juoksevat pari ihmistä ovat kuin minimalistisesta koreografiasta. Tunnen tuulen, joka tanssii kaiken ympärillä. Tunnen miten kaikki minussa liikkuu. Liikkeen takana on aistimus, tuntuma, tunne ja huomio. Liikkeen sisällä minä, muut ja koko maailma. Siis elämä. Kaikki aika on tässä ja nyt. Jossakin reunoilla vaappuvat suorittaminen, pyrkimykset, epäonnistumisen ja väärässä olemisen pelko. 

Ja silti hiljaisten pölyyntyneiden solujen tanssi, toisiaan syleilevien puiden metsä, aukion läpi juokseva nauru, joka levittää kätensä - ylettyy minuun. Se yhä tapahtuu. Sanat ovat syli, jonka usein löydän.

Miten sitten kertoa lopuista? Miten keskustella itsensä kanssa loppumisista, lähtemisistä, jäämisistä niin, että ehtii tunnistaa itsensä ja omat ajatuksensa, sen, että tuntee ja tuntuu.

                                                                

                                              xxx

Myöhemmin tanssityöskentelytilassa muutaman kilometrin päässä. Pitkään silmät kiinni maattuani ja tunnustellen ajatusten sekamelskaa itsessäni, lähden liikkeelle. Ajatukset pelkistyvät ripotteleviksi sanoiksi, joita liike kuljettaa ja jotka tuntuvat. Sana vääjäämätön painaa kehon lempeästi lattiaa vasten ja kertaa suhteen maan vetovoimaan. Muistan olleeni samassa tilanteessa ennenkin. Kierimässä hitaasti ja vääjäämättömästi kohti ikkunoita ja valoa takaseinän sijaan, ja kokemassa sen kuin merkkinä, josta juuri nyt voi ammentaa kaiken sen mitä tarvitsee.

Pia Lindy

Tämä teksti on alunperin julkaistu Koronapäiväkirjat - Ars Moriendi-nettisivuilla

Pia Lindy: Taiteilija ostarin reunassa

Viime vuosina olen keskittynyt tietämättömyyden ja tuntemattoman kokemiseen ja sietämiseen. Tämä on tapahtunut kun taiteilijana olen pyrkinyt muuttamaan työtapojani sekä taiteellisen työskentelyn tapahtumisen paikkoja. Kun tekotavat ja ympäristö ovat muuttuneet niin myös tavat määrittää ja arvottaa, merkityksellistää ovat joutuneet myllerrykseen.

Seison ostarin reunassa. Katson ohikulkevia ihmisiä ja mietin mitä ihmeessä olinkaan tekemässä ja miksi?

Olen pyrkinyt löytämään vastauksia, mutta ehkä niitä ei ole. On vain kysymyksiä, joiden perään tulee uusia kysymyksiä. Väleihin nousee ajatuksia, muistoja, pilviä, sadetta, tunnelmia, polkuja, unelmia ja lupauksia. Hetki on aina hetki, kiinni kokemuksessa ja tässä juuri nyt ja nyt ja nyt. Sanat ja liike ovat tunnelmia, niistä aina kirpoaa jotakin.

Voin kirjoittaa viikkokausia joskus toteutuneesta taideprojektista ja sen lähtökohdista, vaikka se on jo vain muisto. On vain häilyvä tuntemus, jonka vielä saatan muistaa sopivana hetkenä ja joka silti avasi hetkellisellä potentiaalillaan eletyn, totutun arkeni ympäristön joksikin toiseksi, muuksi. Tätä esseetäkin olen kirjoittanut kuukausia. Minulla on jo muistoja tästä. 

Päivät ovat erilaisia, yhdenlainen varmuus tai itsestäänselvyys hämmentää. Jos päätän mitä haluan, niin eikö minun pidä haluta sitä joka päivä aivan valtavasti? Mitä jos niin ei olekaan? Mitä jos unohdan mitä asioita haluan tai mitä olen päättänyt. Nolostun. Miten voi unohtaa elämänsä tärkeitä asioita? Miten olen unohtanut mitä halusin taiteilijana - muuttuiko joku?

Tapahtuu kohtaamisia, tilanteita, joissa epävarmuus saa vallan. Olen täynnä tahtoa ja halua, mutta en tiedä mitä tekisin. 

Itsensä löytämistä eri tilanteissa - osata määrittää, tunnistaa ja aina välillä: “en ole oikeasti tällainen, mitä sitten?”

Luin kevään 2019 viikkoina Tuija Kokkosen taiteelliseen tutkimukseen pohjaavaa Esityksen mahdollinen luonto-teosta hurmion vallassa. Ajattelu tuntui niin tutulta. Ihan kuin olisin muistanut mitä olin unohtanut. 

Tuija Kokkonen pohtii: "Jos esitysaddiktio ja katsojuutta juhliva subjektiviteetti ovat olleet luomassa pohjaa nykyiselle ekologiselle tilanteelle (Kershaw 2008), voivatko ne – ja miten – toimia toisin? Etsin yhden singulaarisen tutkimuksen rajallisesta näkökulmasta esityksen ja esitysyhteiskunnan rajoja kysymällä, onko esityksellä enää ulkopuolta tai loppua?"

Löydän muistiinpanoistani valtavat määrät nykytaiteen ja taiteilijan työn pohdiskelua ja kysymyksiä:

Minkälaista on luoda, huomata tai löytää tilaa ja mahdollisuuksia liikkeelle, improvisaatiolle, taiteelliselle ajattelulle tai tapahtumiselle näyttämöiden ulkopuolella? Minkälaisia esille tulemisia, tapahtumisia ja kanssa-toimisen tai olemisen koreografioita, tekoja tai teoksia syntyy erilaisissa tilanteissa ja miten ne tulevat huomioiduiksi, artikuloiduiksi ja arvioiduiksi taiteellisessa keskustelussa tai osana nykytaidetta?

Myös siten, että ideat ja ajatukset eivät kasva suoraan taide-elämästä tai esimerkeistä yhteisötaiteen saralta vaan paikalla olijoiden tavallisesta arjesta ja arjen ympäristöistä.

Yksilöllisiä kokemuksia tai uniikkeja kohtaamisia korostavat esitykset ja tapahtumat luottavat osallistujan haluun osallistua ja tehdä valintoja. Taide on kiinni hänen omassa arjessaan ja ympäristössään ja siitä kuultaa" välitön kokemuksellisuus". Taiteen kautta voi tiedostaa omaa  arkea, käytöstä, valintoja tai odotuksia ja suhteuttaa niitä yhteiskunnassa ylläpidettäviin normeihin ja sääntöihin. Yksilön ja valinnan mahdollisuudet kasvavat samaan aikaan osallisuuden ja vastuun kanssa. Osallistumatta tai näkemättä jättäminen saattaa vähentää vaihtoehtojen huomaamista, typistää maailmankuvaa. Osallistuminen taas voi lisätä vastuun ottoa ja tarvetta tarkempien mielipiteiden luomiseen. Osallistumatta jättäminen ja tekemättömyys ovat kuitenkin myös mahdollisia valintoja ja hyväksyttäviä vaihtoehtoja.

Avoimuus, jakaminen ja keskusteleva toiminta voivat olla osa niin teoksen sisältöä kuin muuta ympärillä tapahtuvaa toimintaa. Erilaiset keskustelut ja yhdessä tekeminen voivat auttaa riisumaan ja (uudelleen pukemaan) taiteen tekemisen konventioita ja niin taiteelle kuin taiteilijan tai taiteen kokijan rooleille annettuja odotuksia. 

Taiteilijan ja taiteen roolien pohdiskelu liittyy usein taiteilijan omaan kasvuprosessiin ja siihen miten hän työskentelyn aikana tunnistaa ja lukee tapahtumien merkityksiä tai tavoitteita. Myös ihmiskeskeisyydestä irrottautuminen ja ihmisen toiminnan näkeminen osana laajempaa kokonaisuutta kuten ei-ihmiset, kasvit, ihmisen muokkaamat ympäristöt ja esineet avaa näkökulmia eri suhteiden, riippuvuuksien ja kerroksellisuuden havaitsemiseen yhteiskunnassa. Henkilökohtaiset valinnat ja kokemukset nivoutuvat osaksi isompia kokonaisuuksia. Taiteilijan työn tai roolin pohdiskelu voi tuntua itse-tai yksilökeskeiseltä. Olisi kuitenkin tärkeää, että tämä pohdiskelu, muutos, kasvu tapahtuisivat elävässä /dialogisessa suhteessa toisten ja ympäristön kanssa. 

Tämä on oma kompastuskiveni - etsiydyn tietokoneelleni tai muistikirjalleni ja vain välillä nostan päätäni ja katson ulos ikkunasta.

Tuija Kokkonen kirjoittaa: "Heikolla toimijalla tarkoitan ihmis-esiintyjää, joka aktiivisesti valitsee itsensä heikentämisen, voiman ja vallan käyttämättä jättämisen, jopa toimimatta jättämisen. Niiden sijaan esiintyjä keskittyy esimerkiksi katsojien huomion suuntaamiseen muualle kuin itseensä ja auttaa havaitsemaan esitykseen rakennettuja tai valittuja aistikenttiä. Pidän heikkoa toimintaa myös voimakkaana vastarinnan tai pikemminkin uudelleen-suuntautumisen muotona."

Taiteilija lampustaa lähiössä ja pähkäilee taiteen ulostuloja ja jakamisia. Jotain muhii, kehittyy, syntyy - pystynkö päästämään irti mielikuvista, jotka ovat enemmän menneisyyttä kuin tätä päivää. 

Halusin kirjoittaa siitä miten erilaisia ajatus-kulttuureja voikaan olla olemassa samaan aikaan. Jonkun toisen hyvä voi olla jonkun toisen huono.

Palaan Kokkosen tekstiin: "Taiteellisen tutkimuksen menetelmäni on sama kuin taiteen tekemisenikin: heikko toiminta. Heikko toiminta on eettinen ja ajallinen asenne, jolla voi kuunnella heikkoja ääniä ja signaaleja (ympäristössä ja itsessä), ja esitysajattelua seuraamalla antaa ajan kuluessa signaaleille mahdollisuuden muodostua esitys-tapahtumiksi. Nuo tapahtumat syntyvät erilaisten inhimillisten ja ei-inhimillisten olentojen, elementtien ja praktiikoiden suhteissa; ne pyrkivät olemaan avoimia ilman keskustaa ja reunoja."

Jatkan kirjoittamista. Joku sana tai lause alkaa ohjata enemmän johonkin suuntaan, joskus yksityiskohtaan. Pääsen yleistyksestä, maisemasta toiseen. Odotuksista. Pettymyksestä. Olin jostakin syystä pettynyt yhteen lähiö-projekteista. Nolona. Taisin tunnistaa omat ennakko-odotukseni ja helposti hierarkkiseen tai ainakin kontrolloivaan ajatteluun tahtomattaan eksyvän taiteilija-positioni. Tarkoitus on olla lähiöissä nykytaiteilijana, koska koen lähiöt niin omakseni. Mitä se sitten tarkoittaa? Olen lähiöissä asukkaana, muistoissani, kokemuksissani - yksityisenä ihmisenä - mitä on olla lähiöissä taiteilijana? Mitä se muuttaa tai ei muuta? Mitä olen ajatellut tai olin ajatellut? Mitä ajattelen nyt?

Mielikuvani lähiöistä on muuttunut. Huomaan sen vähän tahtomattanikin. Lähiöiden nostalgia on murentunut, kuva tai kokemus on monikerroksistunut. Mielikuvia ja muistoja tupsahtaa mieleen - ne hallitsevatkin. Silti on muutakin. Tämä hetki. Nämä ihmiset. Tuo metsä. Liike. Muutos. Elämä. Menneeseenkin voi katsoa monin tavoin, kokemukset erilaistuvat. Itseään ei aina löydä menneestä. Olen kävellyt kilometrikaupalla Myllypurossa, Töölössä, Munkkiniemessä, Malmilla ja yrittänyt palauttaa mieleeni lapsuutta, hetkiä, kokemuksia. Useimmiten tunnistan itseni nykyhetkessä yrittämässä kurottaa menneisyyteen mielikuvissani roikkuen. Siinä on kuitenkin jotakin nostalgista - kävellä reittejä, polkuja, seistä eri kohdissa ja ajatella - kuvitella olleensa, taaperrelleensa jossakin tässä kohtaa aiemminkin. Moni muukin haluaa kertoa menneestä. Lähiönostalgia on hallitsevaa mennyttä - siitä on päästettävä. Niin kuin myös parikymppisenä taidekoulussa tai ympäröivästä kulttuurista omaksutuista taidekäsityksistäkin.

Takaisin Esityksen mahdollinen luonto -kirjaan ja muistiinpanojen lukemiseen. Mitä jos oman hämmennykseni sijaan keskitän huomion muualle. Mitä tapahtuu nyt? 

Kokkonen kirjoittaa:"Ajan tapahtumien, esitysten tekeminen on (minulle) hitautta. Työ ei-inhimillisten toimijoiden kanssa oli ja on hidasta. Tutkimuksen teon aikana hitauden harjoittamisen arvo ja merkitys on kasvanut entisestään. Toisten (ja itsensä) havaitseminen, ajatteleminen, uusien kysymysten rakentaminen, esitysten tekeminen ja uuden tiedon tuottaminen edellyttävät mutta myös luovat aikaa. Juuri (kulunut) pitkä aika, kymmenen vuotta, on mahdollistanut heikon toiminnan harjoittamisen ja siten koko tutkimuksen synnyn. Moni aiempi keksintö ja teos jäisi nyt syntymättä: nopeuden, tuottavuuden ja jatkuvan esilläolon vaatimus yhdistettynä innovaatio-odotuksiin ohentaa ajattelua, ylipäätään taiteen ja tutkimuksen tekemistä, sillä syvätasoa ei ehdi syntyä kenties lainkaan. Kuitenkin juuri syvätaso on välttämätön uusien näkökulmien synnylle.”

Olen taiteilijana viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana sitoutunut pitkäkestoisiin projekteihin yksin ja työryhmissä eri taiteilijoiden kanssa. Projektit alkavat ja tapahtuu erilaisia prosesseja. Loppumisia on vaikea hahmottaa (muuta kuin rahoituksen loppumisen myötä, mutta tässä kirjoituksessa irrottaudun rahasta). Oikeastaan jonkin alkaminenkin on kyseenalaista. Mistä voi sanoa jonkun alkaneen tai, että missä kohtaa on prosessissa? Taiteilijana teen päätöksiä ja valintoja. Projektien nimet ja fokukset vaihtuvat. Joskus huomio kiinnittyy johonkin, jota en ole aiemmin ajatellut. Joskus edellisessä projektissa tapahtuneet asiat heittävät kohti jotain muuta. Silti voi  olla hankalaa kunnolla selittää mitä tässä projektissa poikkeaa edellisestä. 

Tuija Kokkonen puhuu kymmenestä vuodesta ja siitä miten välttämätöntä ajan tarve sekä ajan ottaminen tai sen tarjoaminen on. Muistan kuinka jokunen aika sitten ryysin (taas) eri projektitöissä lähiöissä ja puhkuin suunnitelmia, mielikuvia ja onneksi sentään myös jonkin verran avoimuutta. Eri syiden takia aloin kompastella ja stressaantua. Huomasin muutoksen, joka oli alkanut jo vuosia ja vuosia aiemmin. Etäisyys näyttämöillä työskentelyyn tai lopputulosten painottamiseen tuntui koko ajan suuremmalta. Huomioni kiinnittyi eri asioihin. Osin olosuhteiden pakostakin. Taiteellinen työskentely levisi yhä enemmän sisätiloista ulkotiloihin, eri paikkoihin ja kerroksiin. Ympäristön merkitys alkoi kasvaa. On vaikea olla pohtimatta aikaa vanhoilla kallioilla liikkuessa ja sateen loppumista odotellessa ison kuusen alla. Aloin huomata yksittäisiä (yksinäisiä?) puita parkkipaikkojen reunoilla, eri ikäisiä ihmisiä, eläimiä, kasveja, yhteyksiä, tapahtumisia, liikettä. Roskien poimiminen tuntui itsestään selvältä. Ajatukset taiteesta, yleisöstä, osallisuudesta, tekemisestä, merkityksistä saivat lisää kerroksia. Sisäinen  ymmärrys tai usko siitä miten paljon rohkeutta hidastaminen ja ajan ottaminen vaatii kasvoi vahvemmaksi. Olin jo sinut vuosikausia jatkuneiden konteksti-ja paikkalähtöisten taideprojektien pitkän keston kanssa, mutta vasta nyt aloin tajuta kuinka tarpeellista aika voi olla ja on myös eri tekemisten ja tekojen välillä. 
Niin kuin sisään ja ulos-hengitys - molempien on hyvä antaa tapahtua, ja vasta sitten huomaa tauon.

Pia Lindy

Viittaukset: Tuija Kokkonen, Esityksen mahdollinen luonto - suhde ei-inhimilliseen esitystapahtumassa keston ja potentiaalisuuden näkökulmasta https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/186249/Acta_Scenica_48.pdf

Kiitos  Maria Säkö, Anniina Aunola ja Riina Hannuksela

Pia Lindy: Taiteilijan vaelluksia - Rasa Collectiven mukana kiertueella Lapissa

Olen viime vuosina elänyt ja työskennellyt taiteilijana Itä-Helsingissä. Vuonna 2017 käynnistyi Vaelluksia Lähiöissä- Tracing Suburbia-projekti, jossa tekemisen kimmokkeena on kokemuksellisuuteen, liikkeeseen ja ympäristölähtöisyyteen kiinnittymisen halu. Taustalla on kiinnostus tutkia/löytää/luoda/kokeilla erilaisia nykytanssin/esitystaiteen ja taiteellisten-liikkeellisten käytäntöjen esille tuomisen ja jakamisen tapoja näyttämökontekstin ja kaupunki-keskustojen ulkopuolella. Tärkeää on myös pyrkimys vuoropuheluun ympäristön ja sen ihmisten kanssa.

Mitä tapahtuu -  syntyy - alkaa - loppuu kun taiteilija jättää näyttämötilan ja totutummat nykytanssin esille tuovat rakenteet taakseen tai siirtyy alueelle jossa nykytanssia tai esitystaidetta ei ole niin paljon esillä. Joitakin tapoja ja rakenteita voi toki kuljettaa mukanaan, mutta ne eivät välttämättä toimi odotetusti. Kokemuksellinen tanssi-ja liikepaja tuntuu hyvältä ajatukselta, mutta sopivan tilan löytyminen kääntyykin haasteelliseksi. Esitys-muotoja purkava ja uusintava kokeilu voikin hämmentää ja työntää osallistujia luotaan houkuttelevuuden sijaan. 

Vaelluksia Lähiöissä - Tracing Suburbia-projekti on lisännyt halua tavata muita näyttämöiden ja kaupunki-keskustojen ulkopuolella työskenteleviä tanssitaiteilijoita ja kuulla heidän projekteistaan. Minkälaisia lähtökohtia ja tavoitteita heillä on työlleen ja minkälaisia käytäntöjä ajan myötä on syntynyt. Miten alue tai ympäristö on vaikuttanut tai vaikuttaa työskentelyyn?

Päädyin Lappiin

Matkustin elokuussa 2019 junalla Helsingistä Tornioon, hyppäsin tanssitaiteilija Titta Courtin ja Marjo Selinin (Rasa Collective) autokyytiin ja kuljin heidän mukanaan muutaman päivän esitys-kiertueella Lapissa. Kiertueella oli mukana 3 eri ikäisille lapsille suunnattua teosta tai työpajaa. Kiertueen kohteena oli muutama kyläkoulu sekä päiväkoti. Rasa Collective on ammattitanssijoiden, tanssitaiteen maistereiden Titta Courtin ja Marjo Selinin vuonna 2011 perustama tanssikollektiivi. Rasa on myös Suomen pohjoisin ammattimaisesti toimiva nykytanssiryhmä, joka toimii erityisesti Pohjois-Suomen ja Pohjoiskalotin alueella. Rasan teokset liikkuvat ja liikuttavat ihmisiä eri puolilla Suomea ja kansainvälisesti. Toiminnan ydinajatus on tehdä ja viedä taiteellisesti tinkimätöntä nykytanssia vakiintuneiden esiintymistilojen ulkopuolelle, sinne, missä nykytanssia ei välttämättä ole aiemmin totuttu näkemään.

Sopivaa nimeä kollektiiville miettiessä Titta ja Marjo olivat törmänneet sanaan rasa, joka sanskritin kielessä tarkoittaa mm. makua ja tunnetta ja toisaalta tuo mieleen suomenkielen sanan rasavilli. Molempien mielestä edellämainitut asiat kuvaavat hyvin Rasan toimintaa luovaa vuorovaikutuksellisuutta ja rohkeita kokeiluja nykytanssin ja taiteen keinoin tekevänä kollektiivina. Rasa Collective on myös osa isompaa monitaiteista kollektiivia nimeltä Piste Kollektiivi.

Vuokra-auto on täynnä tavaraa. Matkan aikana puhumme esitysjärjestyksistä, teoksista ja vähän kaikesta. Saan myös kuulla Titan ja Marjon vastauksia kysymyksiini sekä heidän kokemuksiaan, tavoitteitaan ja toiveitaan tanssitaiteilijana olemisesta Lapissa. Molemmat työskentelevät laaja-alaisesti kaikenikäisten yleisöjen ja osallistujien kanssa. Tällä kiertueella kohderyhmänä oli lapset. Rasa Collectiven taiteilijoiden tavoite on, että kaikki Lapin maakunnassa asuvat lapset pääsevät kokemaan tanssitaidetta esityksinä ja / tai työpajoina. Ajatuksena on myös edesauttaa taiteen tapahtumista lasten omassa tutussa arkiympäristössä ja kouluarjen tapahtumien ja rutiinien sisällä.

Pääkaupunkiseudun lähiöissä vaeltamisen sijaan kuljen autolla satoja kilometrejä Suomen pohjoisimmassa, laajimmassa ja harvaan asutuimmassa maakunnassa, jossa  välimatkat ovat pitkiä ja tienvarret ilman mainostauluja tai huoltoasemia. Alueella sijaitsee myös Euroopan ainoan alkuperäiskansan saamelaisten Suomen saamelaisalue, joka muodostuu Utsjoen,Inarin ja Enontekiön kunnista sekä Sodankylän Vuotson alueesta. 

Kiertueilla Rasan taiteilijoiden periaate on, että yöpyminen tapahtuu yksittäisissä pienemmissä majoituspaikoissa isojen ketjujen hotellien sijaan. Reissun aikana syömme lounasta tai päivällistä erilaisissa paikoissa, käymme retkeilemässä Oranki Art-ympäristötaidenäyttelyssä, kiipeämme sateisena iltapäivänä Pallastunturille sekä käymme lounaskahvilla Särestöniemen museossa. Kilometrit taittuvat sulavasti harmaalla liukuvan auton kyydissä. Siellä täällä poroja, toinen toistaan upeampia maisemia ja näköala-paikkoja sekä suopursuruosteen kultaamia kuusia. 

Vuorovaikutus on keskiössä

Halusin tietää miten pohjoisessa asuminen ja työskentely on muuttanut tai vaikuttanut Rasa Collectiven taiteilijoihin. Titta ja Marjo ovat valinneet kiertämisen. Esityskiertueilla Lapin kyläkouluissa pyrkimyksenä on tavoittaa haja-asutumpien alueiden päiväkoti- ja koulu-ikäisiä lapsia ja nuoria. Maakunta on täynnä lapsia, jotka eivät välttämättä pääse kokemaan omakohtaisesti tanssitaidetta, jos ei joku vie sitä heidän luokseen.

Marjo ja Titta kertoivat, että ajan myötä yhä tärkeämmäksi on tullut, että taiteilija-esiintyjinä he eivät pyri määrittämään katsojan/osallistujan kokemusta etukäteen. Rasan teoksissa kantavana voimana ja rankana on vuorovaikutuksellisuus ja hetkessä tapahtuvat valinnat sekä kohtaamiset niin lapsiyleisön kuin mukana olevien aikuisten kanssa. Esitykset syntyvät vuorovaikutuksessa katsojien ollessa tärkeä osa. Jokainen tuo tilanteeseen oman energiansa ja läsnäolonsa, siten esitykset eivät koskaan ole samanlaisia. 

Suhde tilaan tai paikkoihin on ajan myötä tullut tekijöille tarkemmaksi ja samalla vapaammaksi. Rasan teokset voivat tapahtua eri paikoissa. Ei ole olemassa vain tietynlaista tilaa, johon esitys sopisi. Pyrkimys on sopeutua siihen mihin kulloinkin ollaan menossa ja antaa aikaa luoville valinnoille. Molemmille on tärkeää ajatella teosten syntyprosessia tila-riippumattomista näkökulmista: 

“Joku teos voi toteutua olohuoneessa tai jumppasalissa, toimii molemmissa”

Huomaan Titan ja Marjon puheissa jotain tuttua. Suhde aikaan muuttuu kun poistuu näyttämökontekstista, isompien organisaatioiden käytännöistä ja isoista työryhmistä. Tekeminen muuttuu paikka-ja käytäntö-lähtöisemmäksi ja vuorovaikutus-keskeisemmäksi.

Paikkoihin mukautuminen on myös vaikuttanut siihen, että teoksia suunnitellessa Marjo ja Titta miettivät käytäntöjä ja niiden helpottamista. On hyvä, että teokset mahtuvat pieneenkin tilaan eivätkä vaadi parin tunnin roudausta tai rakentamista.  

"Ne on niinku puolessa tunnissa pystyyn ja esitys ja puolessa tunnissa pois. Se mahdollistaa sen, että jaksaa tehdä enemmänkin ja pidempäänkin”.

Käytäntöjen helppous tai helpottaminen edesauttaa jaksamista ja sitä, että esityksiä voi olla useampia samana päivänä ja näin yhä useampi alueen lapsi pääsee osalliseksi katsomaan ja kokemaan.

Ajasta, välimatkoista ja tekemisen sekä kiertämisen mahdollistumisesta

Se, että Rasa Collectivessa taiteellinen työskentely yhdessä on ylipäätään mahdollista tarkoittaa sitoutumista aikaan ja pitkiin välimatkoihin. Teosten valmistumisprosessit ovat pitkiä: yhdessä työskentelyä päivä ja sitten taas jonkun ajan kuluttua päivä. Teokset kehittyvät myös tapaamisten välissä. 

Ajankäyttö on mukana myös kiertueilla. Taiteilijat eivät vain pulahda paikalle ja nopeasti pois, vaan pitävät huolen siitä, että aikaa on myös paikan päällä olemiseen ja seurusteluun ihmisten kanssa. 

"Kun me mennään esiintymään jonnekin niin meillä on myös aikaa aina olla niitten ihmisten kanssa. Että me ei vaan olla joku semmonen outo joukko, joka vaan tulee, esiintyy ja häipyy, vaan me aina jotenkin pyritään järjestään aikaa olemiseen ja tutustumiseen. Ei vaan jättämään itsestämme jotenkin syvempi jälki kuin itse se teos, mutta myös meille jää jälki. Paikat, ihmiset ja kohtaamiset ovat merkityksellisiä ja niistä jää muistoja. Pieni kylä ja siellä kaks nelosluokkalaista ja neljä ykkös-kakkosta, joiden nimetkin jää mieleen. Ihmiset ympärillä eivät ole mitään sellaista yleisömassaa vaan kaikki on henkilökohtaisempaa."

Marjo ja Titta pitävät tärkeänä, että kiertue toteutuu lasten arkiympäristössä eikä lapsia kuljeteta muualle. Taiteen näkeminen ja kokeminen omassa arkiympäristössä voi muuttaa tai rikastaa suhdetta tuttuun ympäristöön ja lisätä erilaisten vaihtoehtojen huomaamista. Lapset voivat itsekin alkaa käyttää tilaa ja liikkua toisin, vaikka siis usein ovatkin monipuolisempia tai mielikuvituksellisempia liikkujina ja tilankäytössään aikuisiin verrattuna.

Marjo mainitsee myös halun tarjota lapsille vaihtoehtoja oman arkisen usein sosiaalisen median vahvistaman kulttuurin ja luovuuden kokemiselle: 

“On hyvä, että ei kaikki oo vaan Mine Craftia ja tota jääkiekkohuumaa ja nuorisomusiikkia, että tää on se kappale, mitä kaikki muutkin kuuntelee”.

Lapsista näkee taiteen merkityksen. 

“Lapsissa näkee heti sen, että niilläkin voi olla joku sellainen oletus vain yhdenlaisesta tekemisestä. Sitten tapahtuukin muutos ja vapautuminen, että näin ja näinkin voi tehdä. Taiteen tekemisestä syntyvä ilo on tärkeä syy siihen, että miksi tätä tekee.” 

Se Lappi, jossa kävin oli ilman hiihtokeskuksia ja holiday-keitaita. Lapissa, jonka koin oli kyläkouluja, joissa päiväkoti-ja koululaisryhmät opettajineen, avustajineen ja ohjaajineen pullahtavat liikunta-salien ovista saliin kokemaan esitystä ja leikkiä sekoittavaa Villervalla-esitystä, osallistumaan Kuje-työpajaan tai nauravat innoissaan kehoon luikahtaneissa aapis-liikkeissään Markalla Laakkosia-esityksen aikana. 

Esityskiertueet eivät taloudellisesti ole mikään rahasampo. Kiertueen organisointi on työlästä, rahoitus kertaluonteista ja välimatkat ovat pitkiä. Autossa on jaksettava istua talven pimeillä keleilläkin ja majoittua pois kotoa oman perheen luota. Kulttuurisihteerien tai vastaavien toimijoiden vähäisyys alueella hankaloittaa tai hidastaa kiertueiden organisointia. Kiinnostus tanssitaiteeseen voi myös joissakin paikoissa olla vähäistä.

Rasan tanssitaitelijat pohtivat paljon omia lähestymistapojaan ja ajatteluaan: 

"Vaikka nykytanssi-sana voi herättää erilaisia ennakkoluuloja ja oletuksia, niin voiko silti olla mahdollista päästä jonkun asian äärelle yhdessä. 

"Kaikki lähtee kunnioittamisesta, että ei mennä jotenkin kaikkitietävinä, kaikki-osaavina vaan keskustelevasti."

Molemmat puhuvat dialogin tärkeydestä. Asioita on vaikea saada etenemään, jos ei ole lähellä ja suorassa kontaktissa. 

"Semmoiset niinku etäiset tökkimiset ei auta asioita, ne ei vie mitään eteenpäin. Sun pitää mennä itse paikalle ja ottaa kontaktia niihin ihmisiin." 

Rasa Collective hakee itse kiertueisiin sekä uusien teoksien tekemiseen rahoituksen valmiiksi ennen työskentely-prosessia ja kiertueen organisointia. Jos rahoitus olisi säännöllistä tai tuetumpaa olisi työskentely ja kiertäminen helpompaa. Pysyvän rahoituksen ja rakenteiden puuttuminen herättää ajoittain epätoivoa suhteessa haluun ja tarpeeseen vahvistaa tanssin saavutettavuutta alueella.

“Lappi on niin laaja alue, että välillä vaipuu epätoivoon, että merkitseekö tämä mitään, kun pystyy tavoittamaan niin pienen määrän ihmisiä.”

Vierailu koulussa 

On keskiviikko-aamu klo 9.30 ja olen mukana Kuje-työpajassa, joka rakentuu liiketyöpajasta ja nopeasti rakennettujen “keho-veistosten” tekemisestä yhdessä kerätyistä kierrätysmateriaaleista. Kuvauksen mukaan Kuje käsittelee tanssin keinoin nimensä mukaisesti kujeilua, mutta myös yllätyksellisyyttä, ennalta-arvaamattomuutta, soveliasta ja sopimatonta.

Olemme kertoneet nimemme, liikkuneet toistemme liikkeitä, kulkeneet tilan läpi eri tavoin. Titta ja Marjo jakavat osallistujat ryhmiin, joista jokainen saa säkillisen kierrätys-materiaalia (vaatteita, muovia, paperia). Ryhmässä aina yksi vuorollaan asettuu paikalleen muiden alkaessa pukea, päällystää, koristella tätä annetulla materiaalilla.

Huone täyttyy lasten vilkkaudesta ja äänistä, nopeista sukelluksista tekijä-toimijuuteen ja yhteistyöhön. Seuraan itse sivussa, välillä auttaen teipin palojen kanssa. Huomaan, että nekin lapset, jotka alussa arastelivat eivätkä halunneet tulla puetuiksi/päällystetyiksi hahmoiksi, usein muuttuvatkin pajan aikana ja haluavat puetuksi/päällystetyksi tulemista.  Ennen roolien vaihtumista hahmoilla on hetki aikaa improvisoida ja kokeilla liikkumista. Kuje-paja päättyy rentouttavaan kehon sisäisten tuntemusten huomioimiseen ja omien luiden tuntemiseen / kuvittelemiseen, jonka jälkeen osallistujat voivat vielä piirtää tai kirjoittaa siitä miltä tuntui, mitä teki, koki tai näki.

Taide on omien hyppysten ja hyppyjen ulottuvilla, välillä myös omissa hyppysissä ja hypyissä. Mielikuvitus on tilaa ja liikettä. Vaatteiden, paperien, muovin, naurun, asentojen, eleiden kerroksia, laskoksia, kuviteltuja ja koettuja maailmoja, vaihtoehtojen valtava meri. Tanssi ja esineet, musiikki ja vaihtuvat tilanteet. Lapset hykertelevät, kyselevät, nauravat, hyppäävät mukaan esitykseen näyttämölle, joka on tuttu liikuntasali tai luokkahuone: Istumaan ja ylös, juoksemaan, hyppimään ja taas istumaan ja taas mennään. 

Lapin reissun jälkeen

Myöhemmin keskustelen Titan ja Marjon kanssa vielä Lapista, saamelaisuudesta ja Saamelaisalueesta. Sodankyläläis-taustainen Titta Helsingissä asuessaan, mutta pohjoisen jo alkaessa vetää takaisin, opiskeli Helsingin Yliopistossa ja Inarin Saamelaisalueen koulutuskeskuksessa Saamen tutkimusta ja pohjoissaamen kieltä. Hän kokee siitä olleen paljon hyötyä, koska varsinkin pohjoisessa asuessa on erittäin tärkeä ymmärtää saamelaisten historiaa ja kulttuuria, jotta ei vahingossakaan sorru millään lailla hyväksikäyttämään heidän kulttuuriaan tai kulttuurisia merkkejään. Titan viimeisin ensi-ilta on yhteistyössä inarinsaamelaisen tanssitaiteilijan Auri Aholan kanssa tehty Tykky teos, joka on osa kansainvälistä Spirit of “North” näyttelyä Rovaniemen taidemuseossa syksyllä 2019. 

Marjo kertoo tietoisuutensa saamelaisuudesta kasvaneen Lapissa asuessa. Hän kertoo "ujostelevansa tyrkyttäessään suomenkielellä asioita, mutta vuorovaikutus on ollut ihanaa."

Taide tulee käymään. Mikä suunnaton ero siinä onkaan, että taiteilija on suorassa vuorovaikutuksessa paikalla olevien ihmisten kanssa eikä monien metrien päässä valokiilojen eristämässä toisessa maailmassa. Tämä ei tarkoita, että kaikki isompien näyttämöiden suuret spektaakkelit ja massayleisö-tapahtumat olisi aina vain huono juttu. Kyse on ennemminkin vaihtoehdoista, moninaisuudesta ja erilaisista tavoista kohdata ja kokea taidetta - olla yhdessä.

Rasa Collective -taiteilijakuvaukset

Titta Court 

Vuodesta 1991 lähtien valmistuttuaan Teatterikorkeakoulun tanssitaiteenlaitokselta tanssitaiteen maisteriksi Titta Court on ahkeroinut tanssijana, koreografina, opettajana ja tuottajana. Palattuaan Pohjois-Suomeen vuonna 1997 hän on aktiivisesti tehnyt tanssitaidetta näkyväksi vieden esityksiä poikkeuksellisiin tiloihin, toteuttanut erilaisia monitaiteellisia produktioita ja tehnyt kansainvälistä yhteistyötä. 

Paikka, tilanne ja yleisö, kollaboraatio sekä improvisaatio ovat avainsanoja Titan työskentelyssä. Court on toteuttanut teoksia lukuisiin julkisiin tiloihin, tehtaaseen, yksityisiin koteihin sekä luontoon unohtamatta näyttämöitä ja festivaaleja ympäri Suomen sekä koko Barentsin alueella. Titta Court valmistui Skinner Releasing Tekniikan opettajaksi vuonna 2011. Vuonna 2016 Court toimi kansainvälisen Yhteisötanssi-festivaalin taiteellisena johtajana sekä tuottajana ja hän on toiminut myös kuraattorina sekä mentorina.

Suomen Yhteisö tanssii ry nimesi Titta Courtin Vuoden Yhteisötanssi-taiteilijaksi 2014-15:  “Välittömyys ja toisen ihmisen kuuleminen, selkeä eettisyys ja oman suunnan kulkeminen sekä toisaalta monipuoliset yhteistyöt erilaisten yhteisöjen ja yksilöiden kanssa kuvastavat Titta Courtin tekemistä.” 

Marjo Selin Valmistui Teatterikorkeakoulun tanssitaiteen laitokselta 1999, jonka jälkeen hän työskenteli 1999-2001 Tanssiteatteri Hurjaruuthissa. Marjo on työskennellyt tanssijana mm. Marjo Kuuselan, Vera Nevanlinnan, Joona Halosen, Riku Immosen, Anu Rajala-Erkutin ja Sato Endon teoksissa.  Vuosina 2001-2007 Marjo opetti tanssia mm. Espoon tanssiopistossa, Teakin tanssitaiteen ja pedagogiikan laitoksilla, Oopperan Balettioppilaitoksessa sekä teki koreografioita Helsingin Tanssiopiston ek-luokille sekä Kajaanin Tanssille, lisäksi hän työskenteli Marketta Viitalan järjestämissä hankkeissa Jokilaaksojen alueella. 

Marjo on toiminut tanssitaiteilijana Rovaniemellä vuodesta 2007. Hän on toteuttanut ja ollut mukana yli kahdessakymmenessä moni-taiteellisessa tuotannossa viimeisen kymmenen vuoden aikana. Marjoa kiinnostaa tila ihmisten välissä, keholliset tavat ilmaista temaattisia ongelmia sekä erityisesti liike, joka ei noudata mitään tiettyä tanssitekniikkaa vaan ilmentää liikkuvaa ihmistä.

Marjon toiveena on heijastaa kokemuksia sekä herättää ajatuksia kehollisuudesta, luontosuhteesta ja ihmisen arvosta. 

Pohjoinen luonto ja ympäristö kiehtovat Marjoa taiteilijana. Ympäristö antaa voimia, haastaa ja mairittelee: “Täällä elän ilmaa, vettä ja maata.”

Rasa Collectiven teoksia Villervallan, Markalla Laakkosia-teoksen ja Kuje-työpajan lisäksi muun muassa ovat: Route 6353, LappiBalladi, Ajatuspaikka, Meren Yllä Hiljaa Yössä, Mapa

Nettisivut: http://www.pistery.org/rasa/ajankohtaista/

Facebook:  https://www.facebook.com/rasacollective/

Välittämistoimisto Stoan aukiolla Itiksessä

Välittämistoimisto Stoan aukiolla 31.7. - 3.8.2019

Viime kesänä lämpimän vastaanoton saanut Välittämistoimisto vierailee Stoan aukiolla heinä - elokuun taitteessa.

Piipahda siis paikalle. Hörppää kahvit. Vie taiteilija kävelylle tai anna taiteilijan viedä sinut kävelylle. Jaa meidän kanssamme pieniä ja suuria arjen välittämisen tekoja, jotka muistat vielä vuosienkin päästä. Kerro meille kaikkein vähäpätöisimmältä tuntunut ystävällinen ele, joka pelasti päiväsi. Välittääkö Itä sinusta? Välittääkö se meistä? Voit myös toivoa itsellesi esitystä tai parasta välittämisen tekoa ikinä!

Kahvi/tee/mehutakuu päivittäin sadalle ensimmäiselle!!

Jokaisena päivänä erilaista ohjelmaa ja pieniä taiteellisia tekoja. Lauantaina voi tuoda mukanaan mieluisan tarinan/runon/jne. välittämisestä ja lukea se ääneen muille paikallaolijoille.

Toimisto auki:

Ke 31.7. klo 11 - 14 Tarinoita ja esityksiä välittämisestä 

To 1.8. klo 16.30 - 19.30 After Work Silent Disco + grilli kuumana

Pe 2.8. klo 8 - 11 Aamupuuroa ja kävelyitä 

La 3.8. klo 13 - 16 Tekstejä eri kielillä 

Välittämistoimisto syntyi tarpeesta luoda myönteisiä kohtaamisia aikaamme, jossa vastakkainasettelu ja pelot usein määrittävät ajatteluamme ja tekojamme. Välittämistoimisto pyrkii tuomaan yhteen ihmisiä, jotka eivät välttämättä muuten arjessaan kohtaa. Se on matalan kynnyksen kohtaamispaikka ja antaa mahdollisuuden tulla nähdyksi ja kuulluksi omassa arkisessa ympäristössä. Tämän lisäksi Välittämistoimisto tarjoaa kävijöilleen välittämiseen liittyviä taiteellisia tekoja ja esityksiä sekä mahdollisuuden viedä taiteilija kävelylle Stoan välittömään ympäristöön.

Ensimmäisen kerran Välittämistoimisto toteutettiin Roihuvuoren ostoskeskuksessa kesäkuussa 2018. Nyt toimisto siirtyy Stoan aukiolle.

Vuoden 2019 työryhmän muodostavat roihuvuorelaiset taiteilijat Riina Hannuksela, Mari Hämäläinen sekä myllypurolainen tanssitaiteilija Pia Lindy.

Linkki fb-tapahtumaan: https://www.facebook.com/events/2174030272709790/

Häivähdyksiä muusta- tanssipajoja elokuussa lauantaisin

Häivähdyksiä muusta-tanssipajoja Itä-Helsingissä elokuussa 

Tanssipajoissa lähdemme liikkeelle yksinkertaisilla harjoituksilla, jotka kannustavat oman tanssin ja liikkeen tutkimiseen ja tuottamiseen. Taustalla on ajatus tanssista ja improvisaatiosta kaikille mahdollisena tekemisen ja luomisen välineenä. Pajojen tavoitteena on myös saattaa yhteen eri ikäisiä ja taustaisia ihmisiä (+15v) työskentelemään yhdessä nykytanssin parissa. Tanssipajat ovat maksuttomia.

Vetäjänä: tanssija-koreografi Pia Lindy  

Paikka:la 3.8.+la 10.8. klo 10-12.30 Tanssisali Levytie 2-4 Helsinki (Roihupelto), tavataan Levytie 2B ulko-ovien edessä. Tila on meidän (Pia+pari muuta tanssitaiteilijaa) uusi työskentelytila. 

Paikka la 17.8., 24.8. ja 31.8.  Asukastalo Mylläri Myllypuron Ostarilla (Kiviparintie 2).

Aika: 10-12.30

Aikaisempaa kokemusta tanssista ei tarvitse olla. Rennot vaatteet, kannattaa ottaa tarpeeksi vaatetta päälle, koska aloitamme rauhallisesti lattialta..

Työpajaan osallistuvat voivat halutessaan osallistua pienimuotoiseen Häivähdyksiä muusta-esityksen / esitysluonnoksen tekemiseen ja esiintymiseen ITÄ-festivaalilla Stoassa (Stoan aulassa) syyskuun alussa (la 7.9.). Häivähdyksiä muusta-esityksen materiaalina käytetään tanssipajoissa tehtäviä liike-ja improvisaatioharjoituksia ja eri tehtävän antoja.

Ja jos mahdollista voisi olla mukava jatkaa ja muokata Häivähdyksiä muusta-esitysluonnos myös Myllypuro-päivään la 28.9. Myllypuron ostarilla.

Lisätietoja/ilmoittautumiset: 050 352 6342 /pia tai pia.lindy@gmail.com

Ajatuksia ja kokemuksia Kalasatamasta

Mietelmiä ja tunnelmia - sanoja:

Kalasatama on kuin absurdi pieni maanosa, jossa on oma ilmastonsa ja tuulensakin. Kalasatama on avaruusasema uudella planeetalla. Kuvattavan elokuvan lavastettu kaupunki, johon muutetaankin asumaan - oikeasti. Kalasatama on monikerroksinen vauhdikas vyyhti tapahtumisia ja pysähtymisiä. Katso tänne, kierrä täältä, väistä pyörää, nosta jalkaa, vaihda puolta, odota hetki, kiirehdi vähän. Kalasatama on taivasta halkovien teräskäsien minimalistinen  kestoperformanssi - work-in-progress.

Kalasatama on kietoutunut harmaaseen kosteaan peittoon, jonka alla kaikuu ja tuulet pyörähtelevät loputtomasti. Kalasatama on pienien koirien marssikoulu, kiire seuraavan kadun kulmaan ja seuraavan, kunnes pissapaikka löytyy. Isoisän virtaviivainen silta, futuristinen siirtymä aikakaudesta toiseen - itsestään kasvaneiden luonnonkappaleiden maa, jossa myös ihmisen tekoja eri ajoilta. Kaikkialla muistutuksia ihmisen pienuudesta, herttaisuudestakin. Ja samaan aikaan kyvyistä häiritä, särkeä, pilata, vaikuttaa, olla olemassa, jättää jälki - äärettömään. Kuinka näkymätän voi -si olla. 

Mihin lokeroon ihminen mahtuu Kalasataman suuressa rakennelmassa? Istutettujen puiden ja pensaiden lähettyville, kauas taivaalla nuokkuvien rautahahmojen valaistuista raajoista. Jonnekin ikkunaraamien ja eri kokoisten ovien eteen tai taakse. Kolmipyöräisten nopeasti kiitävien lastenvaunujen ohittamishetkeen, silmänvalkuaisten pilkahdusten, äänimerkkien, äärirajojen ja sadepisaroiden väliin tai keskelle. 

Lemmikkien, metsäpolkujen uumenista kulkeutuneisiin tassutteluihin ja tuoksuihin, kun ne  uppoavat istutetun ruohomättään vihreään kuin pikaliima. Kalasatama on keskeneräinen elävä kartta, sykkivä, hengittävä ultraäänikuva, josta näkee niin paljon, mutta jota on silti vaikea osata lukea. Kalasatama on urbaanin leikkiä, peliä, jossa sääntöjä luodaan - osallistutaan.