Tämä kallio on ollut tässä ja tulee olemaan minua ennen ja minun jo mentyä. Ihminen on aina pieni, vaikka jälki voikin olla niin tuhoisa. Hölmöä nauraa muurahaisille, jotka vilistävät reitillään kallion raossa, ja joiden kalliopolku jäi takapuoleni alle.
Tämä kallio tuo mieleen ajattomuuden ja tunnun, joka kulkee yli oman persoonan tai identiteetin. Muistan helpotuksen tunteen, jonka koin muutama kuukausi sitten kun tajusin, että parasta olisi jos jäisi vain vähän jälkiä tai ei ollenkaan - minusta, elämästäni, eletystä ajasta, tästä.
Muistot ovat hassuja solmuja ilmassa, kehossa. Ihmisen sisällä ne materialisoituvat solujen poimuuntumiksi, merkityksellisyyttä luoviksi avustajiksi ja häiritsijöiksi. Solu ja solu(jen)kauhu, voiko sellaista olla - eksistentiaalista tuskaa, joka menee yli oman persoonan; tuli minuun, meni ylitseni - lävisti. Saako kauhun kulkemaan läpi - pysähtymättä - niin kuin hengitys sisään ja kohta jo ulos. Mitään ei jää.
Kallio, inhimillisyys sekä tarinankertomisen halu; kallio kuiskimassa, hymyilemässä, murtumassa - kyynelten kantaja.
Montako kyyneltä on tipahtanut näille kallioille ja sekoittunut muinaisen meren suolaan.
Kaikesta tulee yhtä, kaikesta tulee samaa.
Ja silti, jos nyt nostan pääni ja katson taivaalle, ajatukseni muuttuvat. Kokemus on heti jo toinen. Jos nyt käännyn, liikahdan - sen teinkin - katseeni osuu pumpulimaisiin pilviin ja pienen koivun tuulessa tanssiviin oksiin. Käännyn ja taas toisin- tämä kalliokokemus - tieto - viisaus.
Kiviset muistot, joita voisi koputella hereille. Tarvitseeko ihminen muistojaan, tarvitseeko minun kertoa tarinani tälle kivelle. Pieni silmänräpäys, jonka tämän kiven ajassa olen täällä, olen jo ollut ja tulen olemaan.
Suolaksi jonakin päivänä ja vähän ilmaakin. Sade putsaa kalliolta varpaiden jälkiä. Lokki luodolla, terävä nokka, pää kääntyy. Ihminen on hidas ja nopea.
Pilvet liukuvat yli valtavina kimppuina.
Jakomäki heinäkuu 2017
Pia
Pia
