Lähiöt ja kaupunginosat tutkivan tanssin, improvisaation ja omakohtaisen liikkeen ympäristöinä

”Olen pyrkinyt pitämään huomion kehossa, liikkeessä ja siinä jatkuvassa muuntuvassa vuoropuhelussa, jota tapahtuu oman olemisen ja maailman välillä. Aistien kautta välittynyt tieto tästä hetkestä on läsnä ja vaikuttaa ajattelussani, valinnoissani suhteessa itseeni ja siihen kuinka kohtaan toisia ja kaikkea ympärilläni tapahtuvaa. Ehkä pyrin myös todistelemaan (itselleni?) taiteen ja tanssin merkitystä ja kokeilemaan sekä kokemaan mitä kaikkea juuri nykytanssin keinoin aukeaa ja mahdollistuu lähiöympäristöissä?” Omat muistiinpanot 2022-23

                       

                       photo: Vera Karhu

Ajoittain niputan omassa ajattelussani kaikki tanssin tapahtumiset termin ympäristötanssi alle. Eikö kaikki tanssi kuitenkin tapahdu jossakin ympäristössä? Minne tahansa menemmekin tai missä tahansa olemmekin, olemme jossakin ympäristössä. Usein myös kuljetamme mukanamme erilaisia keho-ja liikemuistiimme tallentuneita rutiineja, sääntöjä, ajattelua, vaikutuksia ja muistoja eri ympäristöistä. Näin laajemmin katsottuna länsimaisen taidetanssin harjoitussali sekä näyttämö ovat yhdenlaisia ympäristöjä tanssille monista muista mahdollisista ympäristöistä. Edellä mainitut paikat saattavat kuitenkin monelle olla juuri niitä tutuimpia ympäristöjä nykytanssiin liittyen. Niin ikään tanssitunti, tanssityöpaja tai esitys ovat todennäköisesti niitä tavanomaisimpia tai tutuimpia tekemisen käytäntöjä, joissa kohdata nykytanssia niin liikkujana kuin yleisönä. On paljon muitakin ympäristöjä tai tekemisen tapoja ja konteksteja. Mitä tapahtuu kun nykytanssi ja tanssitaiteilija siirtyvät tutuista ympäristöistä muihin, ehkä vähän tuntemattomampiin ympäristöihin tai tilanteisiin? Olen pohtinut näitä kysymyksiä niin yksin kuin monien mahtavien yhteistyökumppaneiden kanssa muun muassa pitkäkestoisten projektien Joku kohta tanssii (2001-2010), Joku kohta tanssi, välittämisestä 2011-2016 ja Vaelluksia lähiöissä 2017-2023 parissa sekä muissakin projekteissa.

Kahdessa viime aikaisessa Vaelluksia lähiöissä-projektiin liittyvässä kirjoituksessa olen pyrkinyt avaamaan työskentelyn lähtökohtia ja ajatuksia sekä kertomaan Häivähdyksiä muusta-sooloprosesseista. Tässä kirjoituksessa pohdin ympäristötanssia Itä-Helsingissä toteutuneista tanssipajoista ammentaen.

Ympäristö ja tanssi - ympäristötanssia ja tanssiympäristöjä

Välillä mietin, että miksi juuri ympäristötanssi?

Minua kiinnostaa lähiympäristöt ja arki, myös se miten taide voi soljua arkeen ja osaksi arjen kokemista sekä ajattelua. Ajattelen ympäristötanssin tarjoavan mahdollisuuksia itselle huomata sen lisäksi, mitä olen tottunut arjessani ja ympäristössäni näkemään, kokemaan, ajattelemaan sekä huomaamaan myös kaikkea sellaista, joka minulta on jäänyt tai jää usein huomaamatta. Erilaiset kokemukset tutkivan ja kokeilevan liikkeen sekä improvisaation äärellä tuovat esiin vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia, toisia tasoja ja kerroksia, syventävät…

Arki ja kokemukset voivat myös tulla jaetuiksi ja osaksi kollektiivista kaupunkielämää, sitä kaikkea josta inspiroidumme tai informoidumme. Ajoittaiset irrottautumiset digilaitteista ja tuotetuista narratiiveista voivat myös olla tarpeen: mitä tässä hetkessä nyt on tai tapahtuu - olenko huomannut että?

Vaelluksia lähiöissä-pajoissa työskennellään liikkeeseen ja luovaan prosessiin sukeltamisen kanssa enemmän kuin teosten synnyttämisen kanssa. Toisaalta ympäristötanssipajat voivat vahvistaa kokemusta siitä, että jokainen hetki itsessään on jo teos, jonka tapahtumisessa ja kokemisessa on itse osallinen.

Miltä tuntuu syventyä hetkeksi ympäristöön, jossa juuri olen, monikerroksisena tanssiteoksena, joka koreografioituu tässä ja nyt -hetkessä? Tai mitä, jos tämä hetki on kuin runo, jota aistini, liikkumiseni ja eletty elämäni (auki) kirjoittavat kokemukseeni juuri nyt ja nyt ja nyt?

Runoilija Kristiina Wallin kirjoittaa: "Kehollinen havainto ajasta ja paikasta, esimerkiksi kaupungista, muuttuu runoksi prosessissa, jossa ei ole mitään mystistä, mutta jota ei voi selittää. Tiedän ainoastaan, että sen perustana on avoimena oleminen, suojauksista luopuminen ja vastaanottaminen aistien ja liikkeen kautta.”

Ulkoympäristö on tilana toisenlainen peili kuin salin seinät tai peilit. Meistä itsestämme usein ”heijastuu” tai tulee eri asioita esille itsellemme ulkona ollessamme. Myös ympäristön äänet ovat musiikkina toisenlaista. Ääniä ei voi sulkea tai sammuttaa, vaikka ne voivat jäädä huomaamatta. Impulsseja ja informaatiota on niin paljon, että jotain, siis suurin osa, suodattuu pois koko ajan.

                        

Ympäristötanssipajoissa ehdotettujen harjoitteiden tai tehtävien tavoitteena on kirkastaa moniaistisuuden sekä kokemuksellisuuden merkitystä liikkumisen, luovuuden ja ajattelun osana. Ympäristötanssipajat tarjoavat raamin maistella ja pohtia omaa jatkuvasti muovautuvaa vuoropuhelua itsen ja ympäröivän maailman kanssa. Luova liike ja kirjoittaminen voivat olla väyliä tutustua niin itseen kuin ympäristöön, myös siihen miten olen, tunnen, liikun tai huomaan asioita eri paikoissa. Liikkeessä olemisen kautta voi myös avautua kokemus omasta liikkeestä ja tanssista tapana dokumentoida tapahtuvaa. Samaan aikaan keskiöön voi nousta kuinka kehollisina, jatkuvassa liikkeessä olevina olentoina, olemme elävä ja muuntautuva dokumentti jo itsessään. Kuinka sitten luen jo olleiden tapahtumien ja tässä hetkessä tapahtuvien jälkiä ja dokumentaarisuutta itsessäni, miten ne ruokkivat kokemuksiani sekä ajatteluani tässä hetkessä? Voinko valita mitä tästä hetkestä otan tai ”kiinnittyy” mukaani?

Pajoissa kukin voi tulkita sekä työstää ehdotettuja tehtäviä omalla tavallaan sekä omista liikkeellisistä, kehollisista ja muista lähtökohdista käsin. Myös osallistujat osallistumisellaan kannattelevat pajaa ja luovat osansa turvallisuuden, luovan tunnelman ja liikkeellisten kokeilujen tuottamisessa. Pyrin pajan alussa kertomaan tiettyjä asioita, avaamaan lähtökohtia ja kertomaan omasta fasilitoija-positiostani. Puhun myös ympäristöstä tilana, jonka jaamme toisten ihmisten ja kaikkien muidenkin kanssa. Pajalaiset voivat keskittyä työskentelemään ja minä, fasilitoijan roolissani, seuraan kokonaistilannetta. Voin jutella paikalle osuneiden ei-osallistuvien ihmisten kanssa ja kertoa ympäristötanssipajoista sekä Vaelluksia lähiöissä-projektista.

Valmistelen ympäristötanssipajat etukäteen. Käyn kiertämässä alueen ja valitsemassa työskentelypaikan/paikat. Joskus listaan muistikirjaan eri paikkavaihtoehtoja. Yleensä kokeilen jo olemassa olevaa harjoitetta tai kehittelen sellaisen harjoitteen, jonka paikassa oleminen ja liikkuminen siinä hetkessä synnyttää. Kirjoitan harjoitteen ylös sekä lauseita ja avainsanoja, jotka liittyvät tunnelmaan tai mitä paikasta tulee mieleen, vaihtoehtojakin. Jatkan matkaa. Kerään listalle kolme-neljä harjoitetta, avainsanoineen ja lauseineen. Pajoissa osallistujille ehdottamani harjoitteet ja tehtävän annot toimivat raamina, joiden sisällä on aikaa ja tilaa kokea, kokeilla kuinka ehdotukset muokkautuvat itselle siihen kohtaan ja hetkeen sopiviksi. 

        

Ajan antaminen itselle ja luovaan harhailuun/hortoiluun sekä kokemusten tunnusteluun ovat tärkeitä suhteessa oman ajatteluun, luovuuteen ja sen jakamiseen. Koen epävarmuudella ja ei-tietämisellä olevan Vaelluksia lähiöissä-projektissa myös oma paikkansa. En voi fasilitoijanakaan koskaan tietää kaikesta, enkä olla varma. Kirjailija, historioitsija ja aktivisti Rebecca Solnit puhuu ei-tietämisestä esseessään kirjailija Virginia Woolfista: ”Osa Woolfin neroutta on nähdäkseni tuo negatiivinen kyky, se ettei hänellä ole aavistustakaan. Kuulin kerran eräästä havaijilaisesta kasvitieteilijästä, jolla oli taito löytää uusia lajeja eksymällä viidakkoon, ylittämällä tietonsa ja taitonsa rajat, valitsemalla todellisuuden suunnitelman sijaan.”

Koen pajoissa aina olevan seikkailullinen ulottuvuus. 

Ympäristötanssipajoissa huomio on enemmän soolotyöskentelyssä. Usein käy niin, että samaan aikaan kun ”herkistymme lukemaan” itseämme liikkeessä, alamme tiedostaa muita liikkujia ympärillämme ja sitä mitä eri hetkinä tapahtuu. Ajattelen ympäristötanssipajoja luovan liikkeen ja tanssin ryhmäpraktiikkana, joka tarjoaa jokaiselle jaetun tilan ja raamin seikkailla improvisaation, tuntemattoman ja ei-tietämisen alueilla. Toivon ympäristötanssipajojen myös tarjoavan erilaisia kiepsautuksia moninaisten suhteiden tai suhteisuuksien kokemisen ja tunnistamisten äärelle. Taide, liike ja leikki ovat joskus juuri niitä käynnistäjiä, ylläpitäjiä ja välittäjiä ymmärtämisen, ei-ymmärtämisen, tietämisen tai ei-tietämisen jatkuvissa pyörteissä. Niin ikään pajat voivat olla eri taustoista, ja tarpeistakin, tuleville ihmisille avoimia taiteellisia praktiikoita, jotka käynnistävät, ylläpitävät, edesauttavat erilaisia luovia prosesseja tai ovat juuri se kaivattu uppoutumispaikka.

                            

Tunnelmia, paikkoja - uppoutumisen praktiikoita ja hetkellisen kirkastumia

”Kirkastettuja moniaistisesti havaittuja hetkellisyyksiä, joita liike kuljettaa. Vaihtoehtojen, toisin kokemisen, näkemisen, tulkitsemisen potentiaali on aina läsnä.” (Muistiinpanot, kesä 2023)

Osalle osallistujista pajat liittyvät luovaan tanssiin tai ympäristösuhteen vahvistamiseen, osalle ehkä enemmän improvisaatioon ja tuntemattomaan sukeltamiseen. Osa haluaa syventyä asuinalueeseensa, tutkia kaupunkiympäristöä kokemuksellisesti tai kokeilla jotain uutta. Osa voi tulla enemmän kuntoilua ja liikuntaa ajatellen tai koska liikkuvat ulkona mieluummin ryhmässä kuin yksin. Eräs osallistuja sanoi pajojen olevan hänelle mukava ja ainutlaatuinen tapa ulkoilla.

Pajoihin osallistuminen ei vaadi osallistujilta aiempaa kokemusta tanssista tai improvisaatiosta. Pajoja tiedottaessa on mainittu ne kerrat, jolloin pajojen paikat ja reitit on ollut mahdollista suunnitella kulkemisen osalta esteettömiksi ja pyydetty yhteydenottoa etukäteen.

Olen alkanut muokata pajojen rakenteita sekä sisältöjä esim. kokeilemalla pitkäkestoisempaa tai vaeltavaa fokusta yms. Osassa pajoista mukana on ollut luova kirjoittaminen. Vaeltavien ympäristötanssipajojen lisäksi Hidas tanssi-kokeilut ovat olleet yksi toistuva työskentelykonsepti. Hidas tanssi-pajoissa olen fasilitoinut noin 15 min kestävän liikkeellisen lämmittely-virittelyn, jonka jälkeen itse kukin on työskennellyt omillaan noin tunnin ajan. Jokainen on voinut tanssia ja liikkua omalla tavallaan hitaasti tai nopeastikin (mikä ikinä onkaan oma kokemus hitaasta tai nopeasta) ympäristön äänistä ja muusta vaikuttuen tai vaihtoehtoisesti omista kuulokkeista haluamaansa musiikkia kuunnellen haluamansa kestoisen ajan. Hyvin harvoin osallistujat kuuntelevat musiikkia kuulokkeistaan, mutta olen jättänyt kuulokkeista kuunneltava musiikin vaihtoehdoksi. Hidas tanssi-pajan lopussa olemme tulleet yhteen ja halukkaat ovat jakaneet jotain omista kokemuksistaan. 

Vuodenajat, sää, paikka ja kellonaika muun muassa ovat vaikuttaneet pajoihin. Lumitanssikokeilut kannustivat oman tanssin ja liikkeen luovaan tutkimiseen sekä improvisaatioon talvisessa metsässä. Meri-Rastilassa pajojen reitit ja paikat valikoituivat siten, että veden äärellä työskentely mahdollistui. Matokallion alueen pajoissa tuotiin esille alueen uhanalaisuus rakentamis-suunnitelmien, jotka onneksi peruuntuivat, takia. 

On paikkoja ja harjoitteita, joista pidän itse paljon ja tykkään palata niihin tai kokeilla niitä eri paikoissa. On harjoitteita, jotka eri paikoissa tuntuvat täysin erilaisilta tai ne muuttuvat ihan toisiksi. On paljon harjoitteita, jotka ovat syntyneet ja muokkautuvat paikka-ja tilannelähtöisesti tässä ja nyt-hetkessä. Aina on myös se hetki, toiset ihmiset, sää ja paikka, maailman tilanne, jotka vaikuttavat. Mitä olen sinä päivänä lukenut tai tehnyt. Myös se vaikuttaa, ovatko osallistujat ensikertalaisia vai usean kerran mukana olleita.

On myös paikkoja, jotka muistuttavat joitain toisia paikkoja tai on puu, pensas, kivi, joka tuo mieleen jonkun toisen puun, pensaan, kiven jossain muualla jonakin toisena ajankohtana. On muistoja sekä kokemuksia, jotka putkahtavat yllättäen tai valitusti. On yksityiskohtia, värejä, muutoksia, joita ei ole huomannut, mutta, joita yhtenä päivänä tai hetkenä hämmästeleekin. On paikkoja ja kohtia, jotka tuntuvat toisilta kun hidastaa. On paikkoja, joihin haluaa palata takaisin tai joita, ehkä huomaamattomastikin etsii, aina uusista paikoista. On nostalgiaa, on naurua, on muutoksia, on ihastumisia, ystävystymisiä, kiinnittymisen tai irti päästämisen ajatuksia. On vuodenaikoja, minuutteja, kuukausia, on liikettä, on liukastumisia ja kiroilua, tuulen hurjistamia sateenvarjoja, holhoavia lokkeja, selän takaa singahtavia skuutteja, hiljaisia sekä äänekkäitä lintuja, koiria, lapsia, aikuisia, laitteita ja kulkuneuvoja.

Ystävystymisestä kaupunkiympäristön kanssa

Sosiologi Kim Kullman on kirjoittanut lasten ystävystymisestä kaupungin kanssa koulumatkoillaan. Kullmanin tekstiä lukiessa mietin, että oman arjen lähiympäristön kanssa ystävystyminen voisi sopia kaiken ikäisille ihmisille.  

Minkälaista on ystävystyä kaupungin tai asuinympäristönsä kanssa? Ehkä ystävyys lähiympäristön kanssa voisi rikastaa tai syventää suhteita laajemmin lähialueisiin ja ympäristöön? Ehkä se avaa tai avaisi monenlaisia suuntia ja merkityksiä ympäristön hyvinvoinnin huomioimiseen sekä ajatteluun omassa arjessa. Ystävystyminen, kiintymys tai lumoutuminen suhteessa lähiympäristöön voi tarjota merkittävän kokemuksellisen lisäkerroksen arkeen ja arjen vuoropuheluihin. Ehkä pajat tarjoavat mahdollisuuden tunnistaa jo olemassa olevan ystävyyden asuinalueeseen ja kaikkea mitä tästä kokee välittyvän.

Ympäristöstä, kokeilevasta ja kokemuksellisesta liikkeestä ammentava tanssi voi myös toimia muistuttajana laajemmista kokonaisuuksista tai osallisuuksista. Voiko, tai pystynkö ihmisenä irrottautumaan sellaisesta hyötysuhde-ajattelusta, että ympäristö (puut, kasvit, eliöt, eloton) olisi olemassa vain minun hyvinvointiani tai viihtymistä varten. Ympäristö ei voi olla pelkkä tausta, jota vasten elämäni piirtyy ja josta jollakin tavalla olisin osaton, irrallinen tai ilman vastuuta valinnoistani. On mahdoton ajatus, että voisin elää arkeani vaikuttamatta tai vaikuttumatta mitenkään siitä minkälaisissa ympäristöissä olen ja liikun. Ympäristötanssipajat voivat herättää tunnistamaan omia kokemuksia tai ajattelu-ja käytösmalleja. Olenko tietoinen lähiympäristöön tai ekosysteemiin liittyvistä muutoksista lokaali-tai globaalitasolla tai siitä miten omat valintani kytkeytyvät laajempiin kokonaisuuksiin kuten lajikatoon ja ilmaston lämpenemiseen? Pystynkö tarvittaessa muuttamaan käytöstäni, ajatteluani tai vaikuttamaan asioiden kulkuun?

Saamme sanoista tanssi, liike ja ympäristö usein myös enemmän irti tai ne ”alkavat elää” jos ja kun puhumme niistä omista kokemuksistamme ammentaen.

Ympäristötanssipajojen loppukeskustelut, toisten kokemusten kuuleminen ja omien sanallistaminen voivat lisätä pohdiskelua sekä avata ajatteluamme. Miten sanat pysähtyminen, hidastaminen tai hiljaisuus asettuvat, vaikuttavat tai tuntuvat minussa ja ajattelussani kun jään hetkeksi paikalleni antaen näiden sanojen "levitä kokemuksen kerroksiin ja tuntua joltakin”.         

           

              photo: Riina Hannuksela

Usein sanat toimivat siltoina muistamiseen sekä kokemuksiimme. Ympäristötanssipajat voivat tarjota tilan maistella elettyjä kokemuksiamme kaupungista, lähiympäristöstä ja alueista, joissa viettää aikaa? Mitkä kokemukset tuntuvat itsestä tärkeiltä? Mitä yksityiskohtia, ääniä, paikkoja huomaan lähiympäristössä tai joiden lähellä esimerkiksi hidastan? Mitä tiedostan tai koen omasta liikkeestäni, liikkumisestani sekä siitä kuinka ympäristö mahdollisesti eri hetkinä vaikuttaa liikkumiseeni? Mitä yleensä huomaan ensin katsovani, etsiväni, huomioivani uudessa ympäristössä? Kuinka aistini osallistuvat paikkaan saapumiseen, tai silloin kun siirryn yhdenlaisesta ympäristöstä toiseen. Hidastanko vauhtia, pysähdynkö, katsonko eri suuntiin, taaksepäin? Huomaanko vertailevani paikkaa, jossa juuri olen, johonkin aikaisemmin kokemaani paikkaan?

On kohta, johon oma kännykkä kerran putosi, jossa huomasi hukanneensa avaimen, tai joskus näki siilin, jossa rusakko makoilee heinätupon takana, jossa puun juuret hämmästyttävät, jossa kivet ovat kauniita, jossa ennen oli puita, mutta nyt kerrostaloja, jossa joskus meni pururata ja hiihtolatu, mutta nyt on muuta, josta joskus repi piikkilankaa maasta, josta puuttuu roskiksia, jossa ennen oli penkki, jossa kierteli koiran kanssa, jonka kohdan juoksi pimeässä nopeasti tai kiersi kokonaan, jossa lapset leikkivät, jossa aina on joku, joka sumussa katoaa, joka on pysynyt samana kaikki vuosikymmenet, jonka luona olet joskus itkenyt, jossa näkee usein rottia, joka rakennettiin täyteen, jonka varrella parvekevalot ihastuttavat talvi-iltaisin, jossa tuoksuu syreenit, jossa katuviemäri tulvii, jossa lumi sulaa ensimmäisenä, jonka loputonta suoraa ihmiset kulkevat.

On puu, jonka oksalla roikkuu jonkun avaimet, lumikasoja, joista pilkottaa roskia, hiekkaa, hanskoja, tupakantumppeja, kerrostalo, joka muistuttaa Kieslowskin yhden elokuvan alkua ja jonka kohdalla joskus ajatteli, että jos joku nyt ampuisi tuolta parvekkeelta, jos koira pääsisi irti tai jos tuonne lähtisi juoksemaan, kierimään tai hitaasti tanssimaan, jos tuota kohtaa ei olisi, jos tulisikin tänne kahville joku aamu tai päivä, jos tervehtisikin vastaan tulevia, jos muuttaisikin tänne, tai täältä pois. On kohta, jossa aggressiivinen tyyppi säikäytti ja sanoi sitten sen olleen vitsi, jossa muistat lapsena olleesi, josta joku muu aina puhui, jossa itse mietit vanhaksi tulemista, joka on aina kuin taideteos, jossa syksyn lehden värisevät katulampun oranssissa valossa.

Lähiöissä ja eri asuinalueilla kodeissa ihmisten kanssa asuu myös sellaisia eläimiä, jotka käyvät säännöllisesti ulkoilemassa useamman kerran vuorokaudessa ja jotkut taas satunnaisesti tai tuskin koskaan. Ympäristön vaikutus ulottuu myös ulkoilutettaviin kotieläimiin. Onko lähellä koirapuistoa, sopivia polkuja ja alueita eläinten kanssa ulkoiluun? Kuinka paljon ääniä, hajuja, asfalttia, soraa, ruohikkoa, tilaa, ystävällisyyttä tai kielteisyyttä arjessa ilmenee? Onko viheralueilla ja kaupunkimetsissä asuvat luonnonvaraiset eläimet turvassa, riittääkö niille elintilaa ja elinmahdollisuuksia?

Viitteet:

Kullman Kim, Tilan ystävät: koulumatkalaiset ja kaupungietiikka s.237-260 Julkaisussa Lapsuuden muuttuvat tilat, toim. Harriet Strandell, Lotta Haikkola, Kim Kullman, Vastapaino 2012

Solnit Rebecca, Woolfin pimeys (2009)-essee, Julkaisussa Solnit, R. Miehet selittävät minulle asioita, käännös Paula Vanhatalo S&S 2019

Wallin, K. (2014). Kaupunki runoissa, runoilija kaupungissa: Subjektiivinen ja poeettinen, runojen puhkoma kertomus siitä, millä tavalla kaupunki on runoissani ja millä tavalla runoilijana olen kaupungissa. Alue ja Ympäristö, 43(2), 62–66. Noudettu osoitteesta https://aluejaymparisto.journal.fi/article/view/64822 

Tämä kirjoitus on osa Koneen Säätiön vuosina 2022-23 tukemaa taiteellista työskentelyäni pitkäkestoisessa Vaelluksia lähiöissä-projektissa. Vuonna 2017 käynnistynyt Vaelluksia lähiöissä -projekti syntyi halusta tutkia, löytää, luoda ja kokeilla erilaisia nykytanssin ja taiteellis-liikkeellisten käytäntöjen esille tuomisen ja jakamisen tapoja näyttämökontekstin ja kaupunkikeskustojen ulkopuolella. Projekti osaltaan vahvistaa kaupunginosa-taiteilijuuden käytäntöjä ja nykytanssin sekä ympäristötanssin esille tulemista ja syventämistä Suomessa. Miten nykytanssi/taide tai taiteilija asettuvat lähiöympäristöihin ja enemmän reunoille kuin keskusta-alueille?

Koneen Säätiö on myöntänyt Pia Lindylle henkilökohtaisen työskentelyapurahan vuosiksi 2022-23. Apurahasuunnitelmaan kuului myös Tanssitaiteilijana erilaisissa ympäristöissä ja konteksteissa -teemoista kuten ympäristötanssista, kaupunginosatyöskentelystä ja kaupunginosataiteilijuudesta kirjoittaminen. 

Sarja Vaelluksia lähiöissä-projektia pohdiskelevia kirjoituksia  ilmestyvät tässä blogissa vuoden 2023 aikana. Tässä linkit sarjan edellisiin kirjoituksiin: 

https://tracingsuburbia.blogspot.com/2023/01/vaelluksia-lahioissa-tracing-suburbia.html 

https://tracingsuburbia.blogspot.com/2023/09/haivahdyksia-muusta-sooloprosessejatyos.html

Tracing Suburbia – starting points and reflections

(tämä teksti löytyy suomeksi / you can find this writing in Finnish:https://tracingsuburbia.blogspot.com/2023/01/vaelluksia-lahioissa-tracing-suburbia.html

One of the starting points of the long-term project Tracing Suburbia (2017–2026) has been to reflect on what happens to artistic work when an artist breaks away from more traditional scene-based perspectives and finds themselves in the suburbs and outside the city centre areas. There are looming questions in the background about what happens to the artist's identity or professional growth as contexts and environments change over the course of a long-term project?

The impetus for the project is to focus on experience, movement and being connected to the environment. It is also based on an interest to explore/discover/create/experiment with different ways of presenting and sharing contemporary dance and artistic/movement practices outside stage contexts and urban centres.

                                    

Tracing Suburbia – on writing, improvisation and the process

In this text I aim to open up my own thinking, experiences and work as a dance/contemporary artist in the long-term project Tracing Suburbia. In the course of long-term artistic projects I have found different ways of writing and various ways and needs to write about events, experiences, encounters, thoughts. A more documentary commentary on experiential movement and on humans as movers has transformed into a poetic crystallisation, a reflection on contemporary art and society, an exploration in the sociology of art or an improvisational dive. Writing has slid between these different layers and modes. Impressed both by writing and by the many dialogues and encounters, I have found myself immersed in research, poetry, essays, fact, fiction, podcasts, lectures, discussions.

Writing has also been a part of the project’s dance workshops and solo or small group movement work processes, either as homework or as part of the exercises themselves. The writings have either been kept private or shared with others. At times, writing has also influenced the working process.

I find that immersion in both writing and experiential movement helps to identify or clarify many of the interactions, connections and currents between ourselves, others and the world around us. Both writing and dance are about being in motion, seeking, discovering, sharing and the possibility of being interested in or surprised by something. Often, at least personally, I notice how quickly enthusiasm, curiosity and the desire to share, hear and learn more carry or uplift the working process, taking it in different directions and layers. Writing always opens new doors to improvisation and, at the same time, is already improvisatory. Also, as movers and as beings in the world, we are improvisers, more or less, depending on how aware we are of our choices and how automated or memorised our movements are.

Exploring movement, being in movement, discovering oneself on the move and investigating and tasting different movement patterns and ways of moving can lead towards an experience where one suddenly realises the infinity of alternatives, the continuity of movement, the fact that everything is in motion.

                            

In Tracing Suburbia, neighbourhoods and suburbs become places and environments for experiencing and creating art. When art moves away from the indoors or the stage, the environment and society enter in an entirely different way. Moving art into our everyday lives and environments can also change the way we experience our everyday lives or that which is happening around us. It can also increase dialogue between residents of the area and its visitors and enrich our own urban relationship. In everyday environments, the artist's work and artistry can also be transformed and shaped in different ways.

Nowadays, instead of staying in one area, I find myself thinking about wanderings between neighbourhoods and encounters with different people, wandering dance workshops and personal immersions and experiences in artistic work. We are not as "possessive" with our neighbourhoods or districts as we were before. Locality is mobile and transformative, cross-regional; I can go to street festivals in Myyrmäki, an event in Kontula and a dance workshop in Myllypuro, Kannelmäki or Malmi, and so on. My own experience is that we can talk about people living in the area and people enjoying and visiting the area at the same time.

Close-up creative dives into being near

The environmental dance workshops of the Tracing Suburbia project are art- and movement-based, and they invite participants to take a moment away from the hustle and bustle of everyday life and immerse themselves in a creative and experiential dialogue with themselves, influenced by and sensitive to the environment.

An artistic approach can add a sense of presence and experience in the here-and-now moment and bring different shades or layers to one's own thoughts and interpretations of one's own experiences and events. We sense and experience our environment as individuals and individually, no place or point is the same for all of us. Everything that is and happens in my immediate environment influences and shapes my everyday life and what I perceive as important or what I notice in my daily life. Movement and dialogue between self, environment and others can also increase awareness of how one's own lived and experienced relationships and the meanings we give to the environment are created, reinforced or kept alive.

                        

In the book Humanistinen kaupunkitutkimus (Humanistic Urban Studies), researchers cite ethnologist Orvar Löfgren, who says that what we perceive or miss in the environment is partly based on how we have learned to perceive the environment and what we find important in it.

I think it is important that lived and living relationships with the local environment and their meaningfulness can be explored, enhanced, shaped, nurtured, shared, experienced – together and alone. Art in particular has much to offer in this area. Through art one can present, also to oneself, things that would otherwise not be brought out so easily.

I have been savouring the Finnish word lähiö (suburb or residential neighbourhood), which refers to a certain type of high-rise residential area outside the city centre. I read on the internet that the term lähiö was originally a geographer's term, appearing in geographer J.G. Granö's book Reine Geographie (Pure Geography, 1930) as a landscape science concept for the suburban environment. The concept of lähiö, neighbourhood, meant an environment close to us, while a more remote environment – a landscape – was something we looked at from a distance. In Tracing Suburbia I often find myself returning to the word lähiö, and I find its original meaning to be closer to my own work. Being close by involves the senses and touch in different ways rather than looking at a more distant landscape. Tracing Suburbia is the art of being and staying close, of finding oneself near things or events and having time to notice, feel, experience and recognise.

                                

That which is and happens in my immediate environment influences and shapes my everyday life and what I consider important. We don't just pop up in different places and disappear. The environment leaves its mark on us and we leave our mark on the environment. As an artist, I believe that environmental and art-based work can sensitise and inspire people of all ages to discover and explore more ecologically sustainable alternatives and possibilities of coexistence in a diverse and changing environment.

A magical spot in the forest, reached via a narrow path. Corridors of light and green, layers, floating atmospheres. The rustle of the wind in the treetops. Suddenly it is quiet. There is a rustle somewhere, a bird trills briefly. Crackling music and indistinct phrases can be heard from the loudspeakers on a nearby field, but fortunately it fades soon. This spot, this landscape, this place, this time, this experience, could remain. This is not something we can take with us, even if later, after the workshop is over, we walk away in a calmer and more cheerful mood, talking about the changes in our state of being and how being in the forest affected, moved and still moves us.

                                    

Tracing Suburbia is neighbourhood art at the grassroots level

Neighbourhood art enables participatory experiences and events in everyday environments. Working as a neighbourhood artist means developing different working methods and creative experimentation in a place that is home to many and a place of passage for many. I find it meaningful and important to work locally and at the grassroots level. Tracing Suburbia is a site-based, grassroots activity that focuses on working in dialogue with and between individuals.

During a lecture, sociologist Lotta Junnilainen mentioned that in urban culture research we can talk about side-by-side living instead of the face-to-face ideal. In cities, not all people need to meet face-to-face, it is more important to find and create ways of living and being side-by-side. As an artist, I don't need to or I cannot draw everyone to the kind of art I make and offer. It is far richer and more relieving to present and increase awareness of the diversity of art, different artists and different ways of making art. Participatory and community art also can and does have a wide range of starting points and practices.

Tracing Suburbia has made me reflect on and nurture the longevity of creative processes in everyday life and at the grassroots level. There is room for the creation and experimentation of different working practices and encounters between individuals. The people who take part in the workshops and other activities choose to do so. Free workshops, events, creative work processes, draft presentations and other sharing opportunities are communicated through social media channels in local groups, email lists, and through participants and actors. At the local level, the diversity and uniqueness of individuals is highlighted and cannot be ignored.

In the book Humanistinen kaupunkitutkimus, researchers write about the ways of making the city artful that escape the tendency to include all different ways of doing, experiencing and thinking as part of the same urban, market-driven “buzz”. ”Following Gilles Deleuze and Félix Guattari's term, one could speak of minoritarian, that is, minor or minority forms of artistic production that do not manifest themselves in manifestos or campaigns, but rather in the form of aesthetic experiences that are incidental to everyday life, hidden or shared by only a few.”

The aim has not been to gather maximum numbers of participants, to get on the national news or to make a lot of social media posts. Rather, it is about everyday creative practices and diving into artistic processes where the individual's own experience and attention to it play a major role. Not so that others notice, but so that you yourself notice.

                        

The Kone Foundation has awarded Pia Lindy a personal working grant for the period 2022–2023.The grant plan included the text Tanssitaiteilijana erilaisissa ympäristöissä ja konteksteissa -teemoista kuten ympäristötanssista, kaupunginosatyöskentelystä ja kaupunginosataiteilijuudesta kirjoittaminen.

This text is the first in a series of articles that will appear during 2023.

Warm thanks for reading and commenting, Anniina Aunola and Jonna Lehto.

Literature:

Pia Olsson, Jenni Rinne & Tiina Suopajärvi (2021) “Kaupungin tuntu – Paikka moniaistisena kokemuksena”. In Tanja Vahtikari et al. (eds.), Humanistinen kaupunkitutkimus. Vastapaino, 31–59.

Helmi Järviluoma, Inkeri Aula, Sonja Pöllänen, Eeva Pärjälä, Milla Tiainen & Juhana Venäläinen (2021) “Kaupunki taiteena ja taiteilijat kaupungissa -- Taiteentekemisen ja ympäristön yhteismuotoutuminen aistielämäkerrallisilla kävelyillä”. In Tanja Vahtikari et al. (eds.), Humanistinen kaupunkitutkimus. Vastapaino, 61–94.

Humanistinen kaupunkitutkimus. Vastapaino 2021.

Translated by Essi Brunberg.