Pia Lindy: Taiteilija ostarin reunassa

Viime vuosina olen keskittynyt tietämättömyyden ja tuntemattoman kokemiseen ja sietämiseen. Tämä on tapahtunut kun taiteilijana olen pyrkinyt muuttamaan työtapojani sekä taiteellisen työskentelyn tapahtumisen paikkoja. Kun tekotavat ja ympäristö ovat muuttuneet niin myös tavat määrittää ja arvottaa, merkityksellistää ovat joutuneet myllerrykseen.

Seison ostarin reunassa. Katson ohikulkevia ihmisiä ja mietin mitä ihmeessä olinkaan tekemässä ja miksi?

Olen pyrkinyt löytämään vastauksia, mutta ehkä niitä ei ole. On vain kysymyksiä, joiden perään tulee uusia kysymyksiä. Väleihin nousee ajatuksia, muistoja, pilviä, sadetta, tunnelmia, polkuja, unelmia ja lupauksia. Hetki on aina hetki, kiinni kokemuksessa ja tässä juuri nyt ja nyt ja nyt. Sanat ja liike ovat tunnelmia, niistä aina kirpoaa jotakin.

Voin kirjoittaa viikkokausia joskus toteutuneesta taideprojektista ja sen lähtökohdista, vaikka se on jo vain muisto. On vain häilyvä tuntemus, jonka vielä saatan muistaa sopivana hetkenä ja joka silti avasi hetkellisellä potentiaalillaan eletyn, totutun arkeni ympäristön joksikin toiseksi, muuksi. Tätä esseetäkin olen kirjoittanut kuukausia. Minulla on jo muistoja tästä. 

Päivät ovat erilaisia, yhdenlainen varmuus tai itsestäänselvyys hämmentää. Jos päätän mitä haluan, niin eikö minun pidä haluta sitä joka päivä aivan valtavasti? Mitä jos niin ei olekaan? Mitä jos unohdan mitä asioita haluan tai mitä olen päättänyt. Nolostun. Miten voi unohtaa elämänsä tärkeitä asioita? Miten olen unohtanut mitä halusin taiteilijana - muuttuiko joku?

Tapahtuu kohtaamisia, tilanteita, joissa epävarmuus saa vallan. Olen täynnä tahtoa ja halua, mutta en tiedä mitä tekisin. 

Itsensä löytämistä eri tilanteissa - osata määrittää, tunnistaa ja aina välillä: “en ole oikeasti tällainen, mitä sitten?”

Luin kevään 2019 viikkoina Tuija Kokkosen taiteelliseen tutkimukseen pohjaavaa Esityksen mahdollinen luonto-teosta hurmion vallassa. Ajattelu tuntui niin tutulta. Ihan kuin olisin muistanut mitä olin unohtanut. 

Tuija Kokkonen pohtii: "Jos esitysaddiktio ja katsojuutta juhliva subjektiviteetti ovat olleet luomassa pohjaa nykyiselle ekologiselle tilanteelle (Kershaw 2008), voivatko ne – ja miten – toimia toisin? Etsin yhden singulaarisen tutkimuksen rajallisesta näkökulmasta esityksen ja esitysyhteiskunnan rajoja kysymällä, onko esityksellä enää ulkopuolta tai loppua?"

Löydän muistiinpanoistani valtavat määrät nykytaiteen ja taiteilijan työn pohdiskelua ja kysymyksiä:

Minkälaista on luoda, huomata tai löytää tilaa ja mahdollisuuksia liikkeelle, improvisaatiolle, taiteelliselle ajattelulle tai tapahtumiselle näyttämöiden ulkopuolella? Minkälaisia esille tulemisia, tapahtumisia ja kanssa-toimisen tai olemisen koreografioita, tekoja tai teoksia syntyy erilaisissa tilanteissa ja miten ne tulevat huomioiduiksi, artikuloiduiksi ja arvioiduiksi taiteellisessa keskustelussa tai osana nykytaidetta?

Myös siten, että ideat ja ajatukset eivät kasva suoraan taide-elämästä tai esimerkeistä yhteisötaiteen saralta vaan paikalla olijoiden tavallisesta arjesta ja arjen ympäristöistä.

Yksilöllisiä kokemuksia tai uniikkeja kohtaamisia korostavat esitykset ja tapahtumat luottavat osallistujan haluun osallistua ja tehdä valintoja. Taide on kiinni hänen omassa arjessaan ja ympäristössään ja siitä kuultaa" välitön kokemuksellisuus". Taiteen kautta voi tiedostaa omaa  arkea, käytöstä, valintoja tai odotuksia ja suhteuttaa niitä yhteiskunnassa ylläpidettäviin normeihin ja sääntöihin. Yksilön ja valinnan mahdollisuudet kasvavat samaan aikaan osallisuuden ja vastuun kanssa. Osallistumatta tai näkemättä jättäminen saattaa vähentää vaihtoehtojen huomaamista, typistää maailmankuvaa. Osallistuminen taas voi lisätä vastuun ottoa ja tarvetta tarkempien mielipiteiden luomiseen. Osallistumatta jättäminen ja tekemättömyys ovat kuitenkin myös mahdollisia valintoja ja hyväksyttäviä vaihtoehtoja.

Avoimuus, jakaminen ja keskusteleva toiminta voivat olla osa niin teoksen sisältöä kuin muuta ympärillä tapahtuvaa toimintaa. Erilaiset keskustelut ja yhdessä tekeminen voivat auttaa riisumaan ja (uudelleen pukemaan) taiteen tekemisen konventioita ja niin taiteelle kuin taiteilijan tai taiteen kokijan rooleille annettuja odotuksia. 

Taiteilijan ja taiteen roolien pohdiskelu liittyy usein taiteilijan omaan kasvuprosessiin ja siihen miten hän työskentelyn aikana tunnistaa ja lukee tapahtumien merkityksiä tai tavoitteita. Myös ihmiskeskeisyydestä irrottautuminen ja ihmisen toiminnan näkeminen osana laajempaa kokonaisuutta kuten ei-ihmiset, kasvit, ihmisen muokkaamat ympäristöt ja esineet avaa näkökulmia eri suhteiden, riippuvuuksien ja kerroksellisuuden havaitsemiseen yhteiskunnassa. Henkilökohtaiset valinnat ja kokemukset nivoutuvat osaksi isompia kokonaisuuksia. Taiteilijan työn tai roolin pohdiskelu voi tuntua itse-tai yksilökeskeiseltä. Olisi kuitenkin tärkeää, että tämä pohdiskelu, muutos, kasvu tapahtuisivat elävässä /dialogisessa suhteessa toisten ja ympäristön kanssa. 

Tämä on oma kompastuskiveni - etsiydyn tietokoneelleni tai muistikirjalleni ja vain välillä nostan päätäni ja katson ulos ikkunasta.

Tuija Kokkonen kirjoittaa: "Heikolla toimijalla tarkoitan ihmis-esiintyjää, joka aktiivisesti valitsee itsensä heikentämisen, voiman ja vallan käyttämättä jättämisen, jopa toimimatta jättämisen. Niiden sijaan esiintyjä keskittyy esimerkiksi katsojien huomion suuntaamiseen muualle kuin itseensä ja auttaa havaitsemaan esitykseen rakennettuja tai valittuja aistikenttiä. Pidän heikkoa toimintaa myös voimakkaana vastarinnan tai pikemminkin uudelleen-suuntautumisen muotona."

Taiteilija lampustaa lähiössä ja pähkäilee taiteen ulostuloja ja jakamisia. Jotain muhii, kehittyy, syntyy - pystynkö päästämään irti mielikuvista, jotka ovat enemmän menneisyyttä kuin tätä päivää. 

Halusin kirjoittaa siitä miten erilaisia ajatus-kulttuureja voikaan olla olemassa samaan aikaan. Jonkun toisen hyvä voi olla jonkun toisen huono.

Palaan Kokkosen tekstiin: "Taiteellisen tutkimuksen menetelmäni on sama kuin taiteen tekemisenikin: heikko toiminta. Heikko toiminta on eettinen ja ajallinen asenne, jolla voi kuunnella heikkoja ääniä ja signaaleja (ympäristössä ja itsessä), ja esitysajattelua seuraamalla antaa ajan kuluessa signaaleille mahdollisuuden muodostua esitys-tapahtumiksi. Nuo tapahtumat syntyvät erilaisten inhimillisten ja ei-inhimillisten olentojen, elementtien ja praktiikoiden suhteissa; ne pyrkivät olemaan avoimia ilman keskustaa ja reunoja."

Jatkan kirjoittamista. Joku sana tai lause alkaa ohjata enemmän johonkin suuntaan, joskus yksityiskohtaan. Pääsen yleistyksestä, maisemasta toiseen. Odotuksista. Pettymyksestä. Olin jostakin syystä pettynyt yhteen lähiö-projekteista. Nolona. Taisin tunnistaa omat ennakko-odotukseni ja helposti hierarkkiseen tai ainakin kontrolloivaan ajatteluun tahtomattaan eksyvän taiteilija-positioni. Tarkoitus on olla lähiöissä nykytaiteilijana, koska koen lähiöt niin omakseni. Mitä se sitten tarkoittaa? Olen lähiöissä asukkaana, muistoissani, kokemuksissani - yksityisenä ihmisenä - mitä on olla lähiöissä taiteilijana? Mitä se muuttaa tai ei muuta? Mitä olen ajatellut tai olin ajatellut? Mitä ajattelen nyt?

Mielikuvani lähiöistä on muuttunut. Huomaan sen vähän tahtomattanikin. Lähiöiden nostalgia on murentunut, kuva tai kokemus on monikerroksistunut. Mielikuvia ja muistoja tupsahtaa mieleen - ne hallitsevatkin. Silti on muutakin. Tämä hetki. Nämä ihmiset. Tuo metsä. Liike. Muutos. Elämä. Menneeseenkin voi katsoa monin tavoin, kokemukset erilaistuvat. Itseään ei aina löydä menneestä. Olen kävellyt kilometrikaupalla Myllypurossa, Töölössä, Munkkiniemessä, Malmilla ja yrittänyt palauttaa mieleeni lapsuutta, hetkiä, kokemuksia. Useimmiten tunnistan itseni nykyhetkessä yrittämässä kurottaa menneisyyteen mielikuvissani roikkuen. Siinä on kuitenkin jotakin nostalgista - kävellä reittejä, polkuja, seistä eri kohdissa ja ajatella - kuvitella olleensa, taaperrelleensa jossakin tässä kohtaa aiemminkin. Moni muukin haluaa kertoa menneestä. Lähiönostalgia on hallitsevaa mennyttä - siitä on päästettävä. Niin kuin myös parikymppisenä taidekoulussa tai ympäröivästä kulttuurista omaksutuista taidekäsityksistäkin.

Takaisin Esityksen mahdollinen luonto -kirjaan ja muistiinpanojen lukemiseen. Mitä jos oman hämmennykseni sijaan keskitän huomion muualle. Mitä tapahtuu nyt? 

Kokkonen kirjoittaa:"Ajan tapahtumien, esitysten tekeminen on (minulle) hitautta. Työ ei-inhimillisten toimijoiden kanssa oli ja on hidasta. Tutkimuksen teon aikana hitauden harjoittamisen arvo ja merkitys on kasvanut entisestään. Toisten (ja itsensä) havaitseminen, ajatteleminen, uusien kysymysten rakentaminen, esitysten tekeminen ja uuden tiedon tuottaminen edellyttävät mutta myös luovat aikaa. Juuri (kulunut) pitkä aika, kymmenen vuotta, on mahdollistanut heikon toiminnan harjoittamisen ja siten koko tutkimuksen synnyn. Moni aiempi keksintö ja teos jäisi nyt syntymättä: nopeuden, tuottavuuden ja jatkuvan esilläolon vaatimus yhdistettynä innovaatio-odotuksiin ohentaa ajattelua, ylipäätään taiteen ja tutkimuksen tekemistä, sillä syvätasoa ei ehdi syntyä kenties lainkaan. Kuitenkin juuri syvätaso on välttämätön uusien näkökulmien synnylle.”

Olen taiteilijana viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana sitoutunut pitkäkestoisiin projekteihin yksin ja työryhmissä eri taiteilijoiden kanssa. Projektit alkavat ja tapahtuu erilaisia prosesseja. Loppumisia on vaikea hahmottaa (muuta kuin rahoituksen loppumisen myötä, mutta tässä kirjoituksessa irrottaudun rahasta). Oikeastaan jonkin alkaminenkin on kyseenalaista. Mistä voi sanoa jonkun alkaneen tai, että missä kohtaa on prosessissa? Taiteilijana teen päätöksiä ja valintoja. Projektien nimet ja fokukset vaihtuvat. Joskus huomio kiinnittyy johonkin, jota en ole aiemmin ajatellut. Joskus edellisessä projektissa tapahtuneet asiat heittävät kohti jotain muuta. Silti voi  olla hankalaa kunnolla selittää mitä tässä projektissa poikkeaa edellisestä. 

Tuija Kokkonen puhuu kymmenestä vuodesta ja siitä miten välttämätöntä ajan tarve sekä ajan ottaminen tai sen tarjoaminen on. Muistan kuinka jokunen aika sitten ryysin (taas) eri projektitöissä lähiöissä ja puhkuin suunnitelmia, mielikuvia ja onneksi sentään myös jonkin verran avoimuutta. Eri syiden takia aloin kompastella ja stressaantua. Huomasin muutoksen, joka oli alkanut jo vuosia ja vuosia aiemmin. Etäisyys näyttämöillä työskentelyyn tai lopputulosten painottamiseen tuntui koko ajan suuremmalta. Huomioni kiinnittyi eri asioihin. Osin olosuhteiden pakostakin. Taiteellinen työskentely levisi yhä enemmän sisätiloista ulkotiloihin, eri paikkoihin ja kerroksiin. Ympäristön merkitys alkoi kasvaa. On vaikea olla pohtimatta aikaa vanhoilla kallioilla liikkuessa ja sateen loppumista odotellessa ison kuusen alla. Aloin huomata yksittäisiä (yksinäisiä?) puita parkkipaikkojen reunoilla, eri ikäisiä ihmisiä, eläimiä, kasveja, yhteyksiä, tapahtumisia, liikettä. Roskien poimiminen tuntui itsestään selvältä. Ajatukset taiteesta, yleisöstä, osallisuudesta, tekemisestä, merkityksistä saivat lisää kerroksia. Sisäinen  ymmärrys tai usko siitä miten paljon rohkeutta hidastaminen ja ajan ottaminen vaatii kasvoi vahvemmaksi. Olin jo sinut vuosikausia jatkuneiden konteksti-ja paikkalähtöisten taideprojektien pitkän keston kanssa, mutta vasta nyt aloin tajuta kuinka tarpeellista aika voi olla ja on myös eri tekemisten ja tekojen välillä. 
Niin kuin sisään ja ulos-hengitys - molempien on hyvä antaa tapahtua, ja vasta sitten huomaa tauon.

Pia Lindy

Viittaukset: Tuija Kokkonen, Esityksen mahdollinen luonto - suhde ei-inhimilliseen esitystapahtumassa keston ja potentiaalisuuden näkökulmasta https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/186249/Acta_Scenica_48.pdf

Kiitos  Maria Säkö, Anniina Aunola ja Riina Hannuksela