Yhtenä hiljaisena päivänä

Lähiön hiljaisuus, lauantaipäivä. Kävelen auringonpaisteessa koiran kanssa katua eteenpäin. Alan epäillä jonkinlaisen katastrofin tapahtuneen, koska missään ei näy ketään. Ehkä kelloni on väärässä. Onko sittenkin sunnuntai? Miksi hiljaisuus tuntuu nykypäivänä epäilyttävältä?

Ihmettelen huonoa muistiani ja miten nopeasti unohdan mitä olen kirjoittanut, ajatellut, tehnyt tai missä olen kävellyt.  Kaikki pyyhkiytyy niin nopeasti? Meneekö se pois? Muualle? Minne? Minussa, kokemuksissani. Mistä sanat syntyvät? Sanat, jotka kertovat kaikesta mitä on tapahtunut tai ei ole tapahtunut. Elettyjä sanoja vaiko vain sanoja. Lauseita, joista tulee huoneita, taloja, kaupunkeja, katuja, siltoja, metsiä, puroja, meriä, pilviä ja sadetta. Ihmisiä, jotka vaihtavat asentoaan bussikatoksen alla ja joista jokainen katsoo omaan suuntaansa. Bussit tulevat ja menevät. Sadekin ja pilvet. Tuuli yltyy ja tyyntyy. Iho rapisee ja kertoisi enemmän, jos voisi. 
Jos olisi oppinut pyytämään puheenvuoroa tavalla, jonka joku muukin huomaisi. Tuolla hyminällä ei tapahdu mitään, paitsi rusakko kääntää päätään, kyyristyy ja ampaisee pihan läpi hämärtyvässä illassa. Ihmisten askeleita, lokki kiirehtii tien yli, koira haukkuu kauempana, joku seisoo parvekkeella ja puhuu puhelimeensa. 

Minä näen ja kuulen tämän kaiken - unohdin. 

- Pia