Ajatuksia ja kokemuksia Kalasatamasta

Mietelmiä ja tunnelmia - sanoja:

Kalasatama on kuin absurdi pieni maanosa, jossa on oma ilmastonsa ja tuulensakin. Kalasatama on avaruusasema uudella planeetalla. Kuvattavan elokuvan lavastettu kaupunki, johon muutetaankin asumaan - oikeasti. Kalasatama on monikerroksinen vauhdikas vyyhti tapahtumisia ja pysähtymisiä. Katso tänne, kierrä täältä, väistä pyörää, nosta jalkaa, vaihda puolta, odota hetki, kiirehdi vähän. Kalasatama on taivasta halkovien teräskäsien minimalistinen  kestoperformanssi - work-in-progress.

Kalasatama on kietoutunut harmaaseen kosteaan peittoon, jonka alla kaikuu ja tuulet pyörähtelevät loputtomasti. Kalasatama on pienien koirien marssikoulu, kiire seuraavan kadun kulmaan ja seuraavan, kunnes pissapaikka löytyy. Isoisän virtaviivainen silta, futuristinen siirtymä aikakaudesta toiseen - itsestään kasvaneiden luonnonkappaleiden maa, jossa myös ihmisen tekoja eri ajoilta. Kaikkialla muistutuksia ihmisen pienuudesta, herttaisuudestakin. Ja samaan aikaan kyvyistä häiritä, särkeä, pilata, vaikuttaa, olla olemassa, jättää jälki - äärettömään. Kuinka näkymätän voi -si olla. 

Mihin lokeroon ihminen mahtuu Kalasataman suuressa rakennelmassa? Istutettujen puiden ja pensaiden lähettyville, kauas taivaalla nuokkuvien rautahahmojen valaistuista raajoista. Jonnekin ikkunaraamien ja eri kokoisten ovien eteen tai taakse. Kolmipyöräisten nopeasti kiitävien lastenvaunujen ohittamishetkeen, silmänvalkuaisten pilkahdusten, äänimerkkien, äärirajojen ja sadepisaroiden väliin tai keskelle. 

Lemmikkien, metsäpolkujen uumenista kulkeutuneisiin tassutteluihin ja tuoksuihin, kun ne  uppoavat istutetun ruohomättään vihreään kuin pikaliima. Kalasatama on keskeneräinen elävä kartta, sykkivä, hengittävä ultraäänikuva, josta näkee niin paljon, mutta jota on silti vaikea osata lukea. Kalasatama on urbaanin leikkiä, peliä, jossa sääntöjä luodaan - osallistutaan.

Yhtenä hiljaisena päivänä

Lähiön hiljaisuus, lauantaipäivä. Kävelen auringonpaisteessa koiran kanssa katua eteenpäin. Alan epäillä jonkinlaisen katastrofin tapahtuneen, koska missään ei näy ketään. Ehkä kelloni on väärässä. Onko sittenkin sunnuntai? Miksi hiljaisuus tuntuu nykypäivänä epäilyttävältä?

Ihmettelen huonoa muistiani ja miten nopeasti unohdan mitä olen kirjoittanut, ajatellut, tehnyt tai missä olen kävellyt.  Kaikki pyyhkiytyy niin nopeasti? Meneekö se pois? Muualle? Minne? Minussa, kokemuksissani. Mistä sanat syntyvät? Sanat, jotka kertovat kaikesta mitä on tapahtunut tai ei ole tapahtunut. Elettyjä sanoja vaiko vain sanoja. Lauseita, joista tulee huoneita, taloja, kaupunkeja, katuja, siltoja, metsiä, puroja, meriä, pilviä ja sadetta. Ihmisiä, jotka vaihtavat asentoaan bussikatoksen alla ja joista jokainen katsoo omaan suuntaansa. Bussit tulevat ja menevät. Sadekin ja pilvet. Tuuli yltyy ja tyyntyy. Iho rapisee ja kertoisi enemmän, jos voisi. 
Jos olisi oppinut pyytämään puheenvuoroa tavalla, jonka joku muukin huomaisi. Tuolla hyminällä ei tapahdu mitään, paitsi rusakko kääntää päätään, kyyristyy ja ampaisee pihan läpi hämärtyvässä illassa. Ihmisten askeleita, lokki kiirehtii tien yli, koira haukkuu kauempana, joku seisoo parvekkeella ja puhuu puhelimeensa. 

Minä näen ja kuulen tämän kaiken - unohdin. 

- Pia